2016

Vuosi sitten lupasin tekeväni kaikkeni, jotta vuodesta 2016 tulisi edellistä onnellisempi. Mun vuoteen onkin mahtunut paljon hienoja asioita. Heti tammikuussa sain viimeiset syöpähoitoni radioaktiivisen säteilyn muodossa ja muutin sen jälkeen takaisin Mikkeliin viimeistelemään kandiopintojani. Opiskelujen lomaan mahtui kuitenkin opiskelijabileet jos toisetkin ja varsinkin vappu oli jälleen kerran ikimuistoinen. Sain paljon uusia ystäviä ja passiivisen syksyn jälkeen opiskelijaelämään palaaminen tuntui muutenkin virkistävältä. Olin onnellinen, mutta samaan aikaan myös hyvin väsynyt.

Kandiksi valmistuin lopulta kesäkuussa ja sen jälkeen lähdin ansaitulle kesälomalle. Kesälomalla pidinkin ihan rehellistä lomaa enkä siis tehnyt lainkaan kesätöitä. Poden laiskottelustani välillä hieman huonoa omatuntoa, mutta toisaalta olin koko syksyn ja kevään niin uupunut, että olin oikeasti lomailun tarpeessa. Sairauslomahan ei nimestään huolimatta ole lomaa nähnytkään.

Kesällä tuli myös käytyä useammallakin keikalla, joista osasta kirjoittelin myös tänne blogiin. Ensimmäisenä oli Muse, toisena Coldplay ja loppukesästä käytiin porukoiden kanssa fiilistelemässä myös Scorppareita. Ruisrockissa puolestaan vetistelin aurinkolasieni takana onnen kyyneliä, kun juhlistin ensimmäistä täyttä vuotta syöpädiagnoosistani.

Elokuun alussa muutin nykyiseen asuntooni Helsingin Punavuoreen. Muuttopuuhien jälkeen lähdimme porukoiden kanssa lomailemaan Splitiin, joka sijaitsee Dalmatian rannikolla Kroatiassa. Varsinkin Splitin vanhassa kaupungissa huomasi, että Kroatia on ollut lomakohteena viime vuosina selkeässä nosteessa. Kapeat kadut tulvivat turisteja ja matkamuistokojuja löytyi joka nurkalta. Vaikka kaupunkina Split olikin kaunis, eniten mua kuitenkin viehättivät kivirantojen kristallinkirkas vesi sekä Krkan kansallispuiston upeat vesiputoukset.

Syyskuussa palasin taas kouluun, kun aloitin maisteriopintoni Helsingissä ja opiskelut pitivätkin mut kiireisenä lähes koko loppuvuoden. Olin odottanut koulun alkua innolla, mutta näin ensimmäisen lukukauden jälkeen fiiliksiäni kuvailisin parhaiten sanalla "meh". Mikkelin intensiivisen ja interaktiivisen opetuksen jälkeen pääkampuksen meininki tuntuu tosi yksitoikkoiselta ja tylsältä. Kurssit koostuvat lähinnä luennoitsijan monologeista sekä artikkelireflektioista, joita kukaan ei todennäköisesti edes lue ja palautteeksi lätkästään joku keskiverto arvosana. Tämä on toki vain mun näkemys eikä yhden lukukauden perusteella pitäisi tehdä johtopäätöksiä, mutta olin silti odottanut vähän enemmän.

Koulunkäynnin nihkeydestä huolimatta Helsinkiin olen kuitenkin sopeutunut hyvin. Kun kipuan kierreportaita pitkin ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan asuntooni, tunnen tulevani kotiin. Rakastan istua viikonloppuaamuisin ikkunalaudalla aamukahvin kanssa ja tuijotella ikkunastani näkyviä Johanneksenkirkon torneja. Kaikista ihaninta on asua niin lähellä merta ja odotankin innolla pääseväni Ursinin kalliolle ihastelemaan kevään tuloa.

Vaikka pidänkin asunnostani kovasti, oli silti ihanaa tulla joululomaksi vanhemmilleni. Joululoma mulla alkoikin sopivasti samana päivänä kun täytin 22 vuotta. Itse joulun pyhät vietimme perheen kanssa mummolassani Jyväskylän Tikkakoskella, mutta välipäiviksi palasimme takaisin Turkuun, jossa tänään juhlistamme kavereiden kanssa vuodenvaihdetta sitsien merkeissä.

Vaikka vuosi 2016 onkin ollut täynnä ihania asioita, en ole varma, pidinkö viimevuotista lupaustani täysin. Olen ollut hetkittäin onnellinen, mutta samaan aikaan kovin alakuloinen ja voimaton, välillä jopa masentunut. Odotukseni vuoden suhteen olivat toki korkealla ja nyt olen pettynyt, kun se ei lopulta ollutkaan mikään tajunnanräjäyttävän upea. Vuosi alkoi hienosti, mutta nyt fiilikset ovat jokseenkin antikliimaksiset.

Syksyn aikana aloin myös kyseenalaistamaan koulutuksen suhteen tekemiäni valintoja. Löytäisinkö itseni kauppiksesta, jos olisin lukion jälkeen pitänyt välivuoden ja oikeasti pohtinut, mitä haluan työkseni tehdä? Olenko hukannut 3,5 vuotta elämästäni vain kiireen ja etenemispaineiden takia? Voihan hyvin olla, etten viihtyisi toisessa koulussa yhtään sen paremmin. Äitini on kuitenkin joskus sanonut, että jos johonkin ei ole tyytyväinen, sitä on pyrittävä muuttamaan ja oman empiirisen havainnointini perusteella äiti on valitettavan usein oikeassa. Kauppista en aio missään tapauksessa jättää kesken, mutta mielessä ovat pyörineet kevään pääsykokeet sekä toisen tutkinnon suorittaminen kauppisopintojen lisäksi. Pääsykoekirja on jo hankittu, enää pitäsi löytää uskallus seurata omaa kutsumustaan.

Mennyt vuosi kului osaltani hyvin pitkälti edellisestä vuodesta palautumiseen. Välillä laiminlöin sosiaalista elämääni ja oleskelin omissa oloissani, toisaalta taas kaipasin seuraa ja tunsin itseni ajoittain yksinäiseksi. Lisäksi kävin läpi jonkun sortin identiteettikriisiä. Se ei kuitenkaan ollut lainkaan huono asia, sillä itsensä etsiskely ei tässä elämänvaiheessa ole mitenkään pahitteeksi. Elämän analysointi ja pohdiskelu ei kuitenkaan itsessään johda yhtään mihinkään ja siksi 2017 onkin toivottavasti toiminnan vuosi. Muutama isompi projekti on jo tiedossa ja niistä kirjoittelen varmasti jatkossa. Nyt toivotan kuitenkin kaikille hyviä pirskeitä täksi illaksi sekä oikein onnellista uutta vuotta!

Post-Chemo Hair

Miten musta tuntuu, että vaikka kuinka pyytäisi kampaajaa leikkaamaan pituudesta vaan pari senttiä pois, niin silti kampaamon lattialta löytää hetken kuluttua melkein puolet rakkaista hiuksistaan. Ärsyttävää, eikö vain? Jos kerrotte sen ärsytyksen vielä luvulla miljoona, niin pääsette melko lähelle sitä fiilistä, joka mulla oli silloin, kun mun jumalattoman paksut sekä vyötäisille ylttäneet hiukset alkoivat irtoilemaan tuppoina mun ensimmäisen sytostaattikuurin jälkeen. Tuli siinä muutaman kerran itku puseroonkin, kun hiuksia harjatessa puolet tukasta jäikin kiinni harjaan.

Ennen viimeistä sytostaattikuuria mulla oli päässä enää muutama hassu haiven, jotka nekin ajelin lopulta pois. Todennäköisesti ne olisivat kyllä tippuneet ihan itsestäänkin, sillä viimeisen kuurin jälkeen multa irtosi vielä kulmakarvoja ja melkein kaikki ripsetkin.

Nyt tuosta viimeisestä sytostaattikuurista on kulunut jo runsas vuosi, joten mun hiukset ovat jo saaneet kasvaa hyvän aikaa takaisin. Kasvattaminen on kuitenkin vaatinut enemmän kärsivällisyyttä kuin ennalta osasin odottaa. Jostain syystä olin nimittäin vielä hoitojen aikaan sellaisessa uskossa, että kyllä mulla varmaan viimeistään kesään mennessä on polkkatukka. Noh, ehkä ens kesänä sitten!

Jos mua ei näe ihan joka päivä niin mun hiukset ja niiden kasvaminen on tietenkin asia, johon kiinnittää helposti huomiota. Kuten varmasti moni muukin entinen sytostaattipotilas, kuulen siksi usein kommentteja mun hiuksista:

"Ompas sun tukka taas kasvanut!"

"Sulle kyllä sopii tosi hyvin noi lyhyet!"

"Tuleepas niistä paksut!"
"Onks sulla ennenkin ollut noin kiharat?"

Tottakai on mukavaa kuulla kohteliaisuuksia, mut mun on välillä todella vaikeeta reagoida niihin mitenkään järkevästi, koska itse kaipaan pitkiä hiuksiani kovasti. Olihan ne nyt aika mielettömän pitkät ja upeet, vaikka itse sanonkin. Toisaalta tiedän, etten ikimaailmassa olisi uskaltanut leikata lyhyitä hiuksia saati ajella päätäni kaljuksi ellen olisi sairastunut. Onhan tää välillä ollut ihan kivaa vaihtelua ainakin käytännöllisyyden kannalta.

En kuitenkaan edelleenkään tunne oloani mukavaksi lyhyissä hiuksissa. Lyhyet hiukset eivät anna yhtään armoa kasvojeni kauneusvirheille ja mulla on jatkuvasti epänaisellinen olo. Mun ulkonäön viehättävyydestä on varmasti eriäviäkin mielipiteitä, mutta itse myönnän olevani niin median kauneusihanteiden aivopesemä, etten koe olevani enää yhtä kaunis kuin ennen. Välillä ihan söpö tai nätti, mutta senkin eteen täytyy tehdä duunia. Vaikka tiedän hyvin, että tää on tosi pinnallinen ja pieni asia verrattuna kaikkeen muuhun syövän aiheuttamaan harmiin, on se kuitenkin iso osa mun omaa identiteettiä sekä itsetuntoa.

Mitä tähän kiharuuteen tulee niin sytostaattihoitojen jälkeen hiukset voivat aluksi kasvaa erityisen paksuina ja kiharina (aka. chemo curls). Myös väri voi poiketa siitä, mitä se tulee jatkossa olemaan ja usein hiukset kasvavatkin aluksi harmahtavan sävyisinä. Näin on käynyt myös mulle, enkä siksi osaa sanoa, onko tää mun hiusten lopullinen väri tai tekstuuri. Mulla on kuitenkin lapsuutta sekä sytostaattien aikaisia vauvahaivenia lukuunottamatta ollut todella paksut hiukset, joten en usko sen muuttuvan, vaikka kiharat hiuksistani ajan myötä katoaisivatkin. Tällä hetkellä kuitenkin ärsyttää se, ettei nää kiharuutensa vuoksi oikeen tahdo enää pysyä aisoissa ja lopputuloksena on usein sojottava pörröpää, eikä mikään hemaisevan seksikäs sellainen.

Viimeisen sytostaattikuurin jälkeen kasvatin hiuksiani vuoden leikkaamatta niitä kertaakaan. Syksyllä aloin syömään myös biotiinia, jotta prosessi nopeutuisi edes vähän. Olin ajatellut jatkavani samaan malliin kunnes olisin tyytyväinen hiusteni pituuteen, mutta viime viikolla sain tilaisuuden osallistua KC Professionalin leikkaus- ja värikoulutukseen, jossa mun sytotukka pistettiin uuteen uskoon. Maantienharmaa kuontalo sai väistyä pastellipersikan sävyn tieltä ja mun "ever-so-graceful" takatukkakin sai vihdoin lähtöpassit. Oon itse ihan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka edelleen kaipailen hiuksiini lisää pituutta. Sainpahan nyt kuitenkin edes jotain piristystä tähän marraskuun harmaaseen ankeuteen.

Tää marraskuu onkin ollut jotenkin erityisen ankea. Lähestyvä joululoma tulee tarpeeseen, sillä musta tuntuu, etten ole koko syksynä päässyt lataamaan akkuja oikein kunnolla. Tsemppiä kaikille muillekin vuoden viimeisiin rutistuksiin!

Krooninen tyytymättömyys

Mun pitäisi ehkä esittää jotain tekosyitä sille, miksi olen laiminlyönyt blogiani runsaat kolme kuukautta. Noh, mainitaan nyt ainakin muutto, koulukiireet sekä jonkin asteen saamattomuus. Välillä musta myös tuntuu, etten uskalla enää kirjoittaa yhtä avoimesti mun fiiliksistä. Nyt mieleni on kuitenkin vallannut sen tason ahdistus, että on pakko päästä purkamaan sitä kirjallisessa muodossa. Tänään tulee myös kuluneeksi tasan vuosi mun viimeisestä sytostaattikuurista, joten tunsin tämän luontevaksi hetkeksi palata takaisin näppäimistön ääreen.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus odottaa jotain tosi kovasti ja sitten pettymys onkin suuri, kun kaikki ei ihan täytäkään odotuksia. Koko sairastamisen ajan yks mun tärkeimmistä voimanlähteistä oli ajatus siitä, miten ihanaa ja siistiä elämä tulee olemaan kun hoidot ovat ohitse. Ekat kuukaudet menivätkin nopeasti siinä onnellisuuspilvessä. Musta tuntui, että mua ympäröi joku ylenpaattisen positiivisuuden aura. Kesän jälkeen tuo alkuhuuma on kuitenkin lähtenyt haihtumaan ja yhtäkkiä kaikki maistuukin taas ihan pahvilta.

Pääasiassa kaikki on tosi hyvin; oon fyysisesti edelleen kunnossa, mulla on kiva kämppä ihanalla alueella, hyvä opiskelupaikka sekä lyhyempi matka Turkuun vanhempieni luokse. Silti mua vaivaa krooninen tyytymättömyys. Tuntuu, etten saa elämästä irti tarpeeksi, vaikka kuinka pyrkisin nauttimaan jokaisesta hetkestä.

Eniten kyrsii mun koulunkäynti. Tiedän, että se voi johtua ihan vaan alkukankeudesta pitkän kesäloman jälkeen, mutta mulla ei oo ikinä ollut näin matalaa motivaatiota koulun suhteen. Mä olen aina ollut hyvä koulussa ja pitänyt opiskelusta, mutta nyt en ole saanut kunnon touchia koulutöiden suorittamiseen ja kaikki tuntuu pakkopullalta. Duunia tuntuu olevan paljon enemmän kuin kandivaiheessa ja vapaa-aikani käytän mieluiten nukkuen, koska muuten en millään jaksaisi raahautua luennoille. Oon miettinyt josko mun pitäisi vähän höllätä tahtia ja ottaa suosiolla vähemmän kursseja, mutta jotenkin se tuntuisi luovuttamiselta. Vertailen itseäni jatkuvasti muihin ja pelkään jääväni jälkeen, jos en jaksa tsempata tarpeeksi.

Lisäksi musta tuntuu, ettei tää koulutus välttämättä anna mulle valmiuksia harjoittaa sellaista ammattia, jossa mun taidoista, persoonasta tai elämänkokemuksesta olisi oikeasti hyötyä. Mä en halua tehdä dollarimerkit silmissä kiiluen duunia, joka on mun mielestä ihan jees. Haluan tehdä jotain mistä oikeasti nautin ja olla ihan helvetin hyvä siinä. Oravanpyörässä juokseminen ei sitä välttämättä ole.

En tahdo olla kiittämätön siitä kaikesta, mitä mulla tällä hetkellä on. Jonkilainen identiteettikriisi on kuitenkin meneillään ja mulla on tosi ristiriitaisia fiiliksiä sen suhteen, miten mun tulisi nyt toimia. Toisaalta tahtoisin valmistua nopeasti ja siirtyä päämäärättömän haahuilun sijaan työelämään tekemään jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Toisaalta taas tuntuu, etten ole kokenut vielä tarpeeksi tai löytänyt sitä omaa juttuani. Muun muassa viime syksyn peruuntunut vaihto kummittelee jatkuvasti takaraivossa. Mua harmittaa, että jäin paitsi kokemuksesta, jota monet mun ystävät ovat kuvailleet elämänsä parhaaksi. Maisterivaihtokin voi jäädä vain haaveeksi, ellen suoriudu syksyn opinnoista riittävän hyvin arvosanoin, mikä lisääkin kouluahdistustani entisestään.

Valivalivali. Mihin mä sitten olen tällä hetkellä tyytyväinen? Tietysti siihen, että kontrollit ovat menneet mukavasti ja fyysinen terveys on väsymystä lukuunottamatta pysynyt kunnossa. Siihen, että vuoden kasvatuksen jälkeen hiukset ylttävät jo melkein kokonaan ponnarille. Ja lisäksi vielä siihen, että kohta on taas se aika vuodesta, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää hyräillä Last Christmasia julkisilla paikoilla. Kaikkein onnellisin olen kuitenkin siitä, että olen päässyt muuttamaan taas omilleni. Pidän kovasti mun uudesta asunnosta ja se tuntuu kodilta ihan eri tavalla kuin mun edellinen asunto Mikkelissä, vaikka onkin muutaman neliön pienempi.

Rakastan asua Punavuoressa, koska siellä tuoksuu meri. Joskus tuntuu tosi absurdilta kävellä sata metriä omalta kämpältä etelään ja löytää itsensä keskeltä Eiran luksuslukaaleja sekä saksalaisten statusautojen rivistöjä. Vaikka tunnelma Eirassa onkin melkein satukirjamaisen ihana, on silti aina mukava palata köyhälistön puolelle Rööperin rappioromanttisiin maisemiin. Loppuvuoden tavoitteena on oppia rakastamaan elämää kaikessa epätäydellisyydessään yhtä paljon.

Syövän kootut opetukset

Mun diagnoosista tuli viime viikon perjantaina kuluneeksi tasan vuosi. Ihan käsittämätöntä, miten nopeesti aika on loppujen lopuksi kulunut, vaikka viime syksynä tuntuikin välillä siltä, ettei tunnelin päässä näy valoa ollenkaan. Tänä vuonna pääsin juhlimaan tärkeää vuosipäivääni Ruisrockiin, jonne voitin kolmen päivän vapaaliput Awake Again -nimisen bändin Facebook-kilpailusta. En tiedä, oliko kohtalolla sormensa pelissä, mutta aivan huippujuttu joka tapauksessa.

Koko viikonloppu kului siis festarimeiningeissä. Lauantaina ehdin myös käymään aamupäivällä perinteisillä Ruissitseillä, mikä oli loistojuttu, sillä näin pitkästä aikaa opiskelukavereitani. Festarialueella ruokaileminen ja hengittäminen on muuten huomattavasti helpompaa, kun henki- ja ruokatorvea ei paina nyrkin kokoinen lymfoomakasvain, joten jo se teki tästä Ruissista viimevuotista miellyttävämmän. Kokonaisuudessaan viikonloppu oli varsin onnistunut, vaikka jalat olisivatkin nyt pitkän hierontasession tarpeessa. Ensi vuonna uudestaan, tuolloin mun vuosipäivä osuukin sitten ruissilauantaille, joten silloin mut voi taas bongata Ruissalosta Fuck Cancer -lippis päässä.

Tän postauksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole ylistää Ruissia vaan reflektoida oppimiani asioita kuluneelta vuodelta. Tää ei syntynyt päivässä tai kahdessa vaan oon koonnut tähän ajatuksiani koko hoitojen sekä niistä toipumisen ajalta. Pahoittelen, että teksti saattaa tästä syystä pakoittain poukkoilla vähän ajatuksesta toiseen. En oo pitkään aikaan kirjoittanut mitään näin henkilökohtaista, joten jouduin vetämään syvään henkeä sekä laskemaan hitaasti kolmeen ennen kuin uskalsin painaa "julkaise"-nappia. Muutamaan otteeseen piti kyyneleitäkin pyyhkiä, mutta tässä ne nyt vihdoin ovat: syövän kootut opetukset.

Olen sairastanut syövän. Se ei määrittele mua ihmisenä, mutta se ei myöskään ole sellainen kokemus, jonka voisi pyyhkiä pois ja esittää, ettei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Olisi naurettavaa väittää, ettei sillä olisi mitään vaikutusta mun tulevaan elämään. Tottakai sillä on, ihan jo senkin takia, että tulevat neljä ja puoli vuotta joudun vielä käymään kontrolleissa mahdollisen uusiutumisen varalta. Enemmän syövällä on kuitenkin ollut vaikutusta mun asioiden tärkeysjärjestykseen sekä muutenkin elämänkatsomukseen. Uskon, että kokemuksena se on antanut mulle korvaamattomia eväitä elämään.

Palaan hetkeksi vuoden takaisiin tunnelmiin. Heinäkuun alussa olin oireillut jo monta kuukautta ilman kummempaa selitystä. Diagnooseja oli kyllä lääkärikäyntien myötä kertynyt vaikka muille jaettavaksi: oli refluksitautia, paniikkihäiriötä sekä flunssaa, mutta mikään hoidoista ei tuntunut tepsivän oireisiin. Mut oltiin jo niin monta kertaa todettu terveeksi, että tuntui lähes tyhmältä hakeutua vielä kerran lääkäriin. Onneksi sen kuitenkin tein, sillä muuten kasvainta ei olisi löydetty ja niin hirveältä kuin se tuntuukin tähän kirjoittaa, olisin joku kaunis päivä lopulta kuollut oireisiini. Vaikka lääkärit ovatkin Suomessa yleensä hyvin päteviä ja ammattitaitoisia niin tuolloin opin luottamaan omiin tuntemuksiini, sillä vain mä voin oikeasti tietää, milloin mulla ei ole fyysisesti kaikki ihan okei.

Keuhkokuvan löydöksen jälkeen mut lähetettiin päivystykseen, jossa mulle kerrottiin lymfoomaepäilystä ja kasvaimesta otettiin tarkemmat TT-kuvat. Kuvausten jälkeen kello läheni jo puoltayötä, mutta mut lähetettiin silti kotiin odottamaan soittoa. Kotona jouduin nukkumaan melkein istuvaltaan, koska selinmakuulla henki ei enää kulkenut kunnolla. Aikaisin seuraavana aamuna mut käskettiin heti takaisin, koska kasvaimesta olisi otettava välittömästi koepala. Vielä ennen biopsiaa sanoin mun äidille, etten hymyile enää koskaan. Olin onneksi väärässä, sillä hymyilin seuraavan kerran jo saman päivän aikana, vaikka koepalan tulos ei ollutkaan iloinen yllätys.

Mulle on annettu kattava tunneskaala, jonka kontrolloimisessa on joskus vaikeuksia ihan arjen murheissakin. Syöpädiagnoosi pisti sen kuitenkin aivan uusiin sfääreihin. Mä en enää tiennyt, mitä mun olisi pitänyt tuntea tai ajatella. Välillä mua suututti, välillä purskahdin itkuun ilman suurempaa syytä ja välillä pystyin heittämään kevyesti läppää sairaudestani. Myöhemmin ymmärsin, ettei syöpädiagnoosiin ole oikeaa reaktiota. Jokainen ihminen on yksilö, jolla on omat tapansa käsitellä tunteita ja kriisitilanteita. Siksi kukaan muu ei voi sanoa, mitä mä saan tai en saa tuntea. Vuodatettujen kyynelten lukumäärä ei määritä kenenkään vahvuutta eikä vitsailukaan tarkoita sitä, etteikö asiaa ottaisi vakavasti.

Pahimmasta alkujärkytyksestä selvittyäni olin päättänyt, että jaksan hoidot loppuun asti positiivisella asenteella. Ajan myötä se ei kuitenkaan osoittautunutkaan enää niin helpoksi. Joskus eteen tuli päiviä, jolloin olisin mielummin kuollut kuin kestänyt koko syöpäpaskaa ja sen hoitojen aiheuttamia sivuoireita. Silloin musta tuntui, että piilottelin positiivisten blogitekstieni takana, koska en uskaltanut myöntää, että mua pelottaa. Lopulta olo kuitenkin helpotti, kun sain jollekin sanottua, että mulla on paha olla. Oli huojentavaa ymmärtää, että joskus vahvuutta on myöntää olevansa heikko ja uupunut.

Ennen syöpää musta välillä tuntui, että mä oon vaan olemassa ilman sen kummempaa merkitystä. Se, miten ihmiset reagoi kuullessaan mun vakavasta sairastumisesta kuitenkin osoitti, että mun olemassaololla on syy ja olen monelle tärkeä ihminen. Sairaus vaikuttaa kaikkiin ympäröiviin ihmisiin ja kuulin monesti niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, että olin ollut heidän ajatuksissaan. Se oli aina yhtä koskettavaa kuulla ja tunnen edelleen mieletöntä kiitollisuutta mun tukijoukkoja kohtaan.

Syövän ansiosta myös monet mun ihmissuhteista syventyivät. Löysin ympäriltäni kultaisia ihmisiä, jotka tukivat mua alusta loppuun asti ja jaksoivat kuunnella myös niitä vähemmän positiivisia ajatuksia, jotka silloin tällöin tunkeutuivat mieleeni. Ne ihmiset pysyivät mun rinnalla hoitojen jälkeenkin. Valitettavasti syöpä paljasti ympäriltäni myös välinpitämättömiä, ajattelemattomia sekä empatiaan kykenemättömiä ihmisiä. Onneksi niitä ihania oli kuitenkin huomattavasti enemmän. Nyt ainakin ymmärrän paremmin, mitä ihmissuhteita mun tulee vaalia tulevaisuudessa.

Joidenkin ajattelemattomuus voi toki johtua siitäkin, että terveen ihmisen voi usein olla vaikeaa samaistua syöpää sairastavan tilanteeseen. Uskon, että vain saman läpikäynyt pystyy täysin samaistumaan ja ymmärtämään, millaista on sairastaa syöpää. Siksi olen kiitollinen myös siitä vertaistuesta, jota sain hoitojen aikana kohtalotovereiltani. Vaikka syöpähoidot ovatkin rankkoja, fyysiset oireet ovat hyvin pientä verrattuna siihen taisteluun, jota syöpäpotilas käy henkisellä tasolla. Syöpää sairastaessa on tosi vähän asioita, joita voi itse tehdä fyysisesti paranemisen eteen. Siksi on vaan luotettava lääkäreihin, toivottava parasta ja keskityttävä pitämään oma pää kylmänä. Mulle henkisesti vaikeinta oli jatkuva odottaminen, oli kyse sitten PET-kuvauksen tuloksista, seuraavasta hoitojaksosta tai edes sairaalan lounasajasta. Joskus päivät yksin kotona tuntuivat järjettömän pitkiltä. Silloin päivän paras hetki olikin se, kun pikkuveli saapui vihdoin koulusta kotiin ja tuli antamaan halin. Kaiken odottamisen myötä opin kuitenkin olemaan kärsivällisempi.

Sairastaessani opin myös, että vaikka olenkin täysi-ikäinen, olen silti aina vanhempieni lapsi. Olin sairastuessani asunut jo pari vuotta omillani ja olin seuraavaksi muuttamassa ulkomaille asumaan. Siksi tuntui oudolta tulla uudestaan niin riippuvaiseksi vanhemmistani. Ilman heitä en kuitenkaan olisi pärjännyt millään, varsinkaan niinä päivinä kun sivuoireet olivat kamalimmillaan. Mä en voi kuvitellakaan, miten hirveetä on ollut seurata sivusta oman lapsen kamppailua syöpää vastaan ja uskon, että mun vanhemmilla oli ajoittain vielä rankempaa kuin mulla. Oon aivan varma, että kumpikin mun vanhemmista olisi sairastanut syövän mun puolesta, jos se vaan olisi ollut mahdollista.

Kohdatessaan syövän kaltaisen vastoinkäymisen alkaa usein arvostamaan enemmän niitä pieniäkin asioita, jotka elämässä on hyvin. Maailmassa tapahtui vaikka mitä hirveyksiä mun hoitojen aikana ja niinä hetkinä yritin vaan miettiä, miten onnekas oon, että voin saada Suomessa ensiluokkaista syöpähoitoa melkein ilmaiseksi. Vain parilla promillella maailman asukkaista on samaan mahdollisuus.

Vaikka olenkin kiitollinen saamastani mahdollisuudesta jatkaa elämääni syövästä huolimatta, tulee sitä edelleen välillä valitettua pienistäkin asioista. Jos vuosi sitten huolenani oli hengissä selviäminen niin nyt taas murehdin, ehtivätkö hiukseni kasvaa kesän aikana tarpeeksi, että kehtaan syksyllä mennä kouluun. Noh, ehkä tää oli vähän kärjistetty esimerkki, mutta pointtina on, että ihmisen murheet ovat niin suhteellisia.

Sairastuttuani sain aikaa miettiä, mitä oikeasti haluan elämältä. Siksi kirjoitin bucket listin (aika kornia, tiedän). En sellaista, joita vilisee kaikissa lifestyle-blogeissa alkukesäisin vaan ihan rehellisen listan asioista, jotka haluan saavuttaa tai kokea ennen kun kuolema mut tältä maapallolta korjaa. Mulle on aikaisemmin ollut tärkeää edetä elämässä jatkuvasti ilman hidasteita. Syövän jälkeen olen ymmärtänyt, ettei vuosi tai pari suuntaan tai toiseen merkitse paljon mitään. Joskus on kuljettava kiertoteitä ja eksyttävä ennen kuin löytää itsensä oikeasta paikasta. Määränpääkin voi vielä muuttua matkalla.

Syöpä ei ehkä tehnyt musta maailmanparantajaa, mutta uskon rehellisesti olevani nyt parempi ihminen kuin ennen sairastumistani. Syöpä sai mut ajattelemaan syvällisemmin elämää ja sitä et miks me tällä maapallolla ollaan. Ennen kaikkea se kouli musta selviytyjän ja tarpeen vaatiessa löydän aivan käsittämättömän määrän voimaa itsestäni. Silti en ikinä toivoisi kenellekään syöpää vain koska siitä voi jäädä jotain käteenkin. Syöpä on paska tauti eikä mikään sielunmatka, enkä tosiaankaan muistele hoitojani lämmöllä. Rakastamieni ihmisten puolesta olisin kuitenkin valmis rämpimään läpi saman taistelun vaikka uudestaan.

Paska tauti, mutta tulipahan sairastettua.

2015

Vuosi 2015 ei ole ollut mun vuosista ehkä se onnellisin, mutta sitäkin tärkeämpi. Nyt se kuitenkin vetelee jo viimeisiään, joten on hyvä hetki muistella kuluneen vuoden tapahtumia. Samalla kerron tarkemmin, miten syöpädiagnoosiin mun kohdalla mutkien kautta päädyttiin.

Alkuvuosi kului opiskelukiireiden parissa. Oli sitsejä, Pikkulaskiaista, risteilyjä ja wappuhulinaa, mutta myös aherrusta kurssien ja kandityön parissa. Tunsin kevään aikana itseni usein väsyneeksi, mutta ajattelin sen johtuvan lähinnä stressistä. Huhtikuussa alkoivat myös ensimmäiset nielemisvaikeudet. Uupumuksesta huolimatta kandityö valmistui huhtikuun lopulla ja toukokuussa aloitin työt konsulenttina.

Toukokuun lopulla pyörryin ajaessani auton rattiin ja tuolloin hakeuduin ensimmäisen kerran lääkäriin. Kattavien neurologisten tutkimusten perusteella ei kuitenkaan löytynyt mitään selitystä pyörtyilylle. Kesän edetessä oireet lisääntyivät; pyörtyilemiset jatkuivat, nielemisestä tuli vaikeampaa ja heräsin öisin pahaan yskään ja hengitysvaikeuksiin. Juhannuksena pyörryin kolmesti peräkkäin ja sen seurauksena jouduin TYKSin päivystykseen, josta mut myöhemmin siirrettiin sydänosastolle. Seuraavien kahden päivän aikana mulle tehtiin sydänpuolen tutkimukset, mutta niistäkään ei löytynyt selitystä jatkuvalle pyörtyilylle. Kaikesta huolimatta mulle asennettiin ihon alle rytmivalvuri, joka tarkkaili jatkuvasti mun sydämen rytmiä mahdollisten rytmihäiriöiden varalta.

Kävin yskän ja nielemisvaikeuden takia myös korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärillä, joka määräsi oireisiini yskänlääkettä sekä antibioottikuurin. Samainen lääkäri myös väitti, ettei nielemisongelmassani ole kyse sairaudesta vaan mahdollisesti psyykkisestä ongelmasta. Se oli turhauttavaa, sillä tunsin itse, ettei kaikki ollut fyysisesti kunnossa.

Rytmivalvurin asennuksen jälkeen edessä oli Ruisrock. Mulle on edelleen arvoitus, miten selvisin niistä kolmesta kuumasta kesäpäivästä ja edestakaisesta pyöräilystä ilman sen suurempia ongelmia. Hengittäminen festarialueella oli toki vaikeaa ja öisin en saanut nukuttua yskimiseltäni, mutta ajattelin sen johtuvan vain hiekkapölystä. Ruisrock oli kuitenkin kokonaisuudessaan ehdottomasti kesän paras viikonloppu, niin sään kuin festaritunnelmankin puolesta. Myös Ruissitsit olivat mainitsemisen arvoinen kokemus!

Seuraavalla viikolla kävin mun oireiden takia vielä kerran lääkärissä, sillä en enää pystynyt nielemään kiinteää ruokaa tai hengittämään kunnolla selinmakuulla. Mä en siinä kohtaa enää ollut varma pärjäisinkö Hongkongissa mikäli oireille ei tulisi loppua. Lääkäriltä sain lähetteen keuhkokuvaan, jossa kävin vielä samaisen päivän iltana. Keuhkokuvassa mun välikarsinassa näkyi ylimääräistä massaa, joka painoi mun yläonttolaskimoa sekä ruoka- ja henkitorvea kasaan. Hetken aikaa mä olin todella helpottunut siitä, että syy mun oireille oli vihdoin löytynyt. Ymmärsin mistä oli kyse vasta kun luin kiireelliseksi merkitystä TYKSin lähetteestäni sanat "tuumoriepäily, lymfooma?".

Seuraavana päivänä kasvain todettiin koepalan myötä pahanlaatuiseksi ja sain heti mun ensimmäisen ensiapusytostaatin voimakkaiden oireiden takia. Heti ensimmäisen sytostaatin jälkeen hengittäminen ja nieleminen alkoi vähitellen helpottua ja kun viikon kuluttua kotiuduin sairaalasta, oli oloni jo paljon parempi.

Lyhyen kotiloman jälkeen aloitettiin mun varsinaiset sytostaattikuurit, joita loppujen lopuksi oli yhteensä seitsemän. Vaikka sivuoireet tekivätkin olosta välillä sietämättömän, ehdin tehdä hoitojen välipäivinä vaikka mitä. Muun muassa mun pikkuveljen syntymäpäivänä kokeiltiin perheen kanssa Room Escape -peliä, josta muuten selviydyttiin kuuden sekunnin turvin. Lisäksi oon virkannut, käynyt leffassa, nähnyt säännöllisesti mun kavereita ja kävimpä joulukuun alussa yksillä sitseilläkin, joskaan alkoholia en voinut siellä nauttia. Aina oli kuitenkin tärkeää muistaa hygienia mahdollisten tartuntojen varalta, joten käsidesi kulki laukussa mukana.

Nyt joulukuussa mun arkea ovat dominoineet sädehoidot, joskin sinne väliin mahtui myös mun 21. syntymäpäivä. Tänä vuonna noita hoitoja on jäljellä enää kaksi ja torstaina suuntaan juhlistamaan uutta vuotta Helsinkiin. Samat kuviot jatkuvat kuitenkin vielä vuodenvaihteen jälkeen, sillä viimeiset viisi hoitokertaa venyvät tammikuun puolelle.

Mitä mä sitten ensi vuodelta odotan? Ensiksi odotan tietysti syöpähoitojen loppumista ja sen jälkeen paluuta opiskeluelämään ja valmistumista kauppatieteiden kandiksi. Lisäksi odotan kesää, MUSEn ja Coldplayn keikkoja sekä Ruisrockia. Ennen kaikkea odotan kuitenkin sitä, että saan nauttia elämästä juuri niin kuin kuuluukin: terveenä, oireettomana ja siitä kiitollisena. Mulla ei oo tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta sen voin vannoa, että teen kaikkeni, jotta vuodesta 2016 tulisi edellistä onnellisempi.

Onnellista uutta vuotta!

20 doses of 1.7 Gray

Eilen alotettiin mun sädehoidot ja tänään sain jo mun toisen 1.7 Gy (Gray) sädeannoksen. Itse sädehoito ei tunnu miltään, siellä vaan makoillaan yksin isossa huoneessa ja kuunnellaan hengitysohjeita samalla kun laitteet pyörii ympärillä. Joitain sivuoireita voi ilmaantua hoitojen jälkeen, mutta niiden ei pitäisi olla kovin voimakkaita, sillä sädeannos on lymfooman hoidossa suhteellisen pieni verrattuna moneen muuhun syöpään.

Näitä hoitoja mulla on nyt sitten jatkossa jokaisena arkipäivänä ja yhteensä hoitokertoja tulee 20, joista viimeinen on 11. tammikuuta. Tuntuu niin hassulta, että pystyn vihdoin merkitsemään kalenteriin päivän, jolloin tää kaikki on kontrolleja lukuunottamatta ohi.

Mitä lähemmäs edetään hoitojen loppumista, niin sitä enemmän tulee suunniteltua elämää syövän jälkeen. Mä rakastan suunnittelemista ja koko hoitojen ajan oon koonnut listaa asioista, jotka haluaisin parannuttuani toteuttaa. Samalla oon haaveillut siitä, miten siistiä elämä tulee olemaan syövän selättämisen jälkeen. Motivaatio päästä eteenpäin elämässä ja nauttia iloisista, arkisistakin asioista on suuri, kun on jonkin aikaa ollut eristyksissä normaalista elämästä.

Silti mua pelottaa, et mun elämää alkaa varjostamaan pelko siitä, että taas käy jotain ikävää ja joudun suunnitelmien epäonnistuessa pettymään uudestaan. Lisäksi pelkään, että mun suunnitelmat on liian kunnianhimosia enkä motivaatiosta ja tahdonvoimasta huolimatta pystykään toteuttamaan niitä. Se tuntuis pahalta, koska tunnen jo nyt jääneeni muista jälkeen. Mun pitäis ehkä oppia olemaan itselleni armollisempi ja hyväksyä se, että syöpähoidoista toipuminen saattaa viedä aikaa eikä kaikkeen voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Mä en silti halua alkaa jarruttelemaan mun elämää vaan sen takia, että kerran kävi tosi paska tuuri. Jos mä jaksan taistella tän vastoinkäymisen kunnialla loppuun, niin ei oo kauheen montaa asiaa, joka vois mua sen jälkeen enää horjuttaa. Ja vaikka horjuttaisikin niin ei sekään ole heikkoutta.

Asiasta kukkaruukkuun, hiusten kasvattaminen on kyllä varsin kiehtovaa hommaa. Sieltä ne vaan päivä päivältä kasvaa ja mun päälakea koristaakin tällä hetkellä pehmeä ja hento siilitukka, joka oikeastaan näyttää ihan kivalta. Kulmakarvatkin on jo näyttänyt kasvun merkkejä ja kohta pääsen nyppimään niitä taas alkuperäiseen muotoonsa. Ripset puolestaan vaativat hieman enemmän kärsivällisyyttä, mutta eiköhän nekin vielä kasva entiseen mittaansa.

Sellaiset olivat kuulumiset tällä kertaa, oikein mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Biopsia No. 2

Viime viikon yllättävän PET-löydöksen takia multa otettiin eilen uusi koepala eli biopsia. Kasvain oli vähän hankalassa paikassa mun rintalastan alla, joten biopsia otettiin tällä kertaa kyljen kautta tähystämällä. Mut myös nukutettiin ensimmäistä kertaa, mikä oli ihan mielenkiintoinen kokemus. Multa tais mennä taju kankaalle jo kipulääkkeestä, jota sain suoneen ennen varsinaista nukutusainetta ja seuraavaksi avasinkin silmäni jo heräämössä.

Toimenpiteen jälkeen jouduin pysyttelemään vuoteessa loppupäivän, sillä olin kiinni ties missä seurantalaitteissa. Tosin kylki on ollut biopsian jälkeen niin kipeä, ettei liikkuminen kauheasti edes houkutellut. Ilta meni kuitenkin nopeasti kipulääkkeiden sekä ainejärjestöni Probban hallitusvaalien live streamin parissa.

Sairaalasta kotiuduin tänään iltapäivällä, mutta biopsian tuloksista en vielä tiedä. Tulokset tietysti jännittävät, mutta enemmän ahdistusta aiheuttaa niiden odottaminen. Kirurgin mukaan tuloksissa saattaa kestää useampikin viikko, mikä kyllä ottaa aika pahasti päähän. Soittelin tänään kuitenkin omalle onkologilleni, joka lupasi joka tapauksessa antaa väliaikatietoja ensi perjantaina. Toivottavasti tuolloin ollaan tulosten suhteen edes vähän viisaampia.

Vaikka PET-tulokset olivatkin monella tapaa pettymys, ankeamman viime perjantaista tekivät uutiset Pariisin terrori-iskuista. Siinä missä syöpä on epäoikeudenmukainen, on terrori-isku vielä julmempi uhreilleen. Syöpään sairastuneelle sentään annetaan mahdollisuus taistella vastaan. Siksi en halua lannistua, vaikka ikäviä uutisia kuulisinkin. Taistelu ei vielä ole kohdallani ohi, mutta heinäkuun lähtötilanteesta olen kulkenut jo pitkän matkan kohti parantumista. Siinäkin on jo aihetta hymyyn.

Round Seven

Viime viikon sairastelun takia mun seuraavan sytostaattikuurin aloitusta jouduttiin lykkäämään parilla päivällä. Tänään verikokeet kuitenkin näyttivät vihreätä valoa ja nyt illalla palasin taas osastolle seuraavan sytostaattikuurin esinesteytystä varten. Alkuperäisen suunnitelman mukaan mun olisi nyt pitänyt saada sytarabiinia, joka vaikuttaa voimakkaasti luuytimeen ja sitä myöten veriarvoihin. Mun sairastelun ja viime viikon alhaisten veriarvojen takia mun lääkäri kuitenkin päätti vaihtaa kahden viimeisen kuurin järjestystä, joten vuorossa onkin metotreksaatti.

Metotreksaattikuuri eroaa monella tavalla mun edellisistä R-CHOP-hoidoista. Varsinaista sytostaattia saan ainoastaan huomenna, jonka jälkeen seuraa useampi päivä jälkinesteytystä, jotta munuaiset eivät kärsisi hoidosta. Metotreksaatti saattaa myös pistää limakalvojen kuivumisen myötä suun verille, mikä puolestaan altistaa infektioille. Mulla on aiemmistakin kuureista kuivunut suu ja mennyt ikenet rikki, joten saa nähdä millaista tuhoa tää saa aikaan.

Suhteellisen rankat kuurit siis tiedossa, mutta samalla positiivisella asenteella on jatkettava loppuun asti. Vaikka kärsivällisyys onkin välillä koetuksella, ei negatiivisesta asenteesta olisi kenellekään mitään hyötyä. Se ei edistä mun fyysistä parantumista eikä etenkään mun henkistä hyvinvointia, puhumattakaan sen vaikutuksesta lähipiiriin. Positiivinen asenne ei tarkoita sitä, että joka päivä pitäisi olla yhtä hymyä ja jaksaa ihan satasella. Saa väsyttää, vituttaa ja olla surullinen, kunhan ei anna sille valtaa viedä voimia taistelusta. Positiivinen asenne ei kuitenkaan synny kenellekään automaattisesti. Joillekin sen ylläpitäminen on luonnostaan helpompaa kuin muille, mutta pohjimmiltaan asenne on jokaisen itse valittavissa.

P.S. Blogilla on nykyisin myös Facebook-sivut, jonne päivitän uudet postaukset. Käykääpäs tykkäilemässä!

Kuulumisia TYKSistä

Jonkin aikaa on vierähtänyt kirjoittelematta lähinnä siksi, että viimeisin kotiloma on ollut tähän mennessä uupumuksen kannalta rankin. Väsyttänyt on hirveästi ja raajoissa on ollut heikko ja vetämätön olo. Inhottavinta on kuitenkin ollut suun limakalvojen kuivuminen.

Tänään aloitettiin mun kuudes ja viimeinen R-CHOP + etoposidi -hoitojakso. Mulla oli vähän turhan alhaiset trombbarit eli verihiutaleet sytostaattien antamiseen, mutta mun lääkäri päätti silti aloittaa kuurin jo tänään, sillä muuten se olisi lykkäytynyt maanantaille. Voi olla, että mulle täytyy sen takia hoitojakson jälkeen tiputella verihiutaleita.

Ihan huikee fiilis, että tän kuurin jälkeen mun hoidoista on ainakin yksi isompi kokonaisuus takana. JES! Tähän mennessä mulle onkin annettu tosi kovaan tahtiin sytostaatteja, sillä kaks viikkoa on aikalailla minimi siihen, että kroppa jaksaa edes joten kuten palautua edellisestä kuurista. Jännää nähdä, miten käy seuraavien hoitojen kanssa, kun suoneen tiputellaankin kahta täysin uutta myrkkyä. Luvassa on siis kaksi hoitojaksoa keskushermostoprofylaksiaa, joilla on syöpäsolujen tuhoamisen lisäksi tarkoitus ehkäistä syövän uusiutuminen keskushermostossa.

Ensimmäisten hoitojaksojen aikoihin kirjoittelin, että pyrin elämään suht normaalia elämää syövästä huolimatta. Nyt lähes kolmen kuukauden syöpäilyn jälkeen on pakko myöntää, etten mä silloin vielä käsittänyt, miten rajoittavaa syövän sairastaminen oikeasti on. Vaikka sivuoireita kestäisikin niin vastustuskyky on aina heikko, minkä vuoksi mun pitää välttää esimerkiksi isoja väkijoukkoja ja muita paikkoja, joissa taudit leviävät helposti. Se on toisinaan aika rassaavaa.

Välillä tuntuu siltä, ettei mun elämässä oo muuta sisältöä kuin syöpä. Kuulumisia kysyttäessä kerron mun oireista ja laskeskelen, milloin oon seuraavan kerran menossa sairaalaan. En kuitenkaan tarkoita, etteikö multa saisi kysyä kuulumisia. Päinvastoin, mun mieltä lämmittää aina, jos joku tahtoo tietää, miten mulla menee. Valitettavasti mun vastaukset vaan noudattaa aina aikalailla samaa kaavaa.

Mun elämä siis on tällä hetkellä hyvin pitkälti odottelua ja oireiden sietämistä. Tavallaan siinä on jotain hyvääkin. Kun mä parannun, mulla tulee olemaan äärettömän paljon motivaatiota päästä eteenpäin kaikilla niillä elämän osa-alueilla, joiden harjoittamisesta syöpä on tehnyt vaikeaa. Mä haluan opiskella, matkustaa, käydä keikoilla, juhlia ja pitää hauskaa mun kavereiden kanssa. Mä aion nauttia terveydestä mun jokaikisellä syöpävapaalla solulla.

Jaksan hymyillä vähintään viikon

Kävelin eilen kirkkopuiston läpi täysin omissa maailmoissani kunnes havahduin siihen, että mua tervehti Punaisen ristin feissaaja. Mulla ei varsinaisesti ollut kiire minnekään, joten pysähdyin ja jäin kuuntelemaan.

Kun tulee kohdanneeksi syövän kaltaisen vastoinkäymisen, saa elämään usein uutta perspektiiviä. Pienemmän mittakaavan murheet eivät enää vaivaa niin paljon ja ennen kaikkea alkaa arvostamaan enemmän kaikkea sitä mitä itsellä on. Mä olen käsittämättömän onnekas. Mä oon etuoikeutettu asumaan Suomessa, jossa mulla on mahdollisuus saada ensiluokkaista hoitoa ja tukea esimerkiksi juuri syövän sairastamiseen. Mulla on mun perhe ja mun ystävät mun ympärillä. Mulla on katto mun pään päällä. Kaikilla näin ei ole. Siksi päätin liittyä Punaisen ristin kuukausilahjoittajaksi ja kohdistaa lahjoitukseni kansainväliseen katastrofi- ja terveystyöhön.

Kauppakorkeakoulussa opiskellessa tulee usein kuultua "köyhät kyykkyyn" -tyylisiä lausahduksia ja myönnän itsekin sortuneeni samaan. Tietysti yleensä kyse on leikkimielisestä sanailusta, sillä kuten kenen tahansa opiskelijan, ei kylterinkään taskussa välttämättä ole kauheasti ylimääräistä. En voi sanoa mitenkään kieriväni itse rahassa ja käyttäisin nuo rahat mielelläni itsekin, ihminen kun on perusluonteeltaan varsin itsekäs olento, mutta pieni kuukausittainen lahjoitus ei aja mua vararikkoon ja voi silti antaa merkittävän avun sitä tarvitseville.

Jutellessani feissaajan kanssa kerroin, miksi haluan lahjoitukseni tehdä ja tämän kuultuaan hän kiitti tarinani jakamisesta ja kysyi, saako mua halata. Sen halin voimin jaksan hymyillä vähintään viikon, mikä tulee hyvinkin tarpeeseen, sillä huomenna edessä on viimeisen hoitojakson aloitus ennen seuraavaa PET-kuvausta.

Avoin kirje syövälle

Rakas syöpä,

Sä tulit mun elämään hieman yllättäen ja samalla sekoitit sen kertaheitolla. Tunteiden kuohuilta ei vältytty ja mun oli vaikea ajatella enää mitään muuta. Ihan alusta alkaen meillä oli ryppyjä rakkaudessa, kun sä ensitöiksesi päätit estää mua muuttamasta Hongkongiin ja pakotit mut jättämään mun opinnot kesken. Mä olen katkera. Voisin olla nyt nauttimassa yhdestä mun elämän hienoimmista kokemuksista, mut sen sijaan vietän mun päivät sun kanssa kotona. Netflix & chill on tietysti joskus ihan mukavaa, mut mä kaipaan mun aktiivista elämää ja sosiaalisia piirejä, jotka päätit multa tahtomattani riistää.

Kuluneiden kuukausien aikana me ollaan koettu yhdessä kaikenlaista. Pitkin kevättä sä varjostit mun kandidaatintutkielman edistymistä. Vähän myöhemmin mä tietämättäni salakuljetin sut Ruisrockiinkin. Sen jälkeen ei kulunut kauaakaan, kun sä jo tunkeuduit mun päivittäisiin rutiineihin. Ollaan vietetty yhdessä pitkiä, levottomia päiviä ja valvottu unettomia öitä. Minne tahansa menenkin, niin sä tuut aina mukaan. Susta tuli vähitellen niin iso osa mun elämää, että kerroin susta mun kaikille kavereillekin. Enää en oikeastaan kauheasti muusta puhukaan.

Kaikesta huolimatta tässä meijän yhteiselossa ei ole mitään kaunista tai herkkää. Se ei vaan toimi. Mä oon koittanut sinnitellä, mut sä imet musta kaikki mehut eikä mulle jää aikaa tai energiaa muuhun. Sun kanssa eläminen on mulle niin raskasta, että se on alkanut aiheuttamaan hiustenlähtöä ja pahoinvointia. Symbioosista ollaan siis kaukana ja mä en yksinkertaisesti pysty raahaamaan sua enää mukanani. Siks sun täytyy mennä ja jättää mut rauhaan.

Valitettavasti oot kuitenkin astetta sitkeämpi tapaus. Lukuisista yrityksistä huolimatta en oo päässyt susta vielä eroon. Yhteiselomme aikana sä oletkin opettanut mulle kärsivällisyyttä. Sä oot koetellut mun hermoja, ajanut mut raivon partaalle ja saanu mut useasti itkemään. Sä oot nähny mut heikoimmillani, mutta samalla sä oot tehnyt musta vahvan, itsevarman ja positiivisen elämänasenteen omaavan nuoren naisen. Ja mikä tärkeintä, sä oot opettanut mut vihdoinkin rakastamaan itseäni. Vaikka oot muuten aika helvetin paska, niin siitä mä tuun olemaan ikuisesti sulle kiitollinen. 

Ois kuitenkin ehkä kannattanut miettiä muutamaan otteeseen, et kenen kanssa oikeen alat leikkimään, sillä sä et tästä millään kovin vähällä selviä. Oon nimittäin aika helvetin huikee muija ja mä tiedän, että mä ansaitsen parempaa. Mua on satutettu monta kertaa, mut kukaan ei oo koskaan kohdellut mua näin pahasti kaltoin. Mä en aio antaa tollasen itsekkään syöpäpaskan pilata mun elämää ja siks mä potkin sua vielä persuksille. Jos mä en yksin siihen pysty, niin viimeistään mun tukijoukot näyttää, ettei sua kaivata täällä.

Eli ei siis muistella pahalla, mut parhainta olisi, jos painuisit ihan suosiolla vittuun mun elämästä eikä nähtäis enää koskaan, you fucking asshole. Ja kuule, it's not me, it's all you.

Rakkain terveisin,
Jutta

Probba in my heart

Sain eilen yllättäen postia, joka sai mut kyynelehtimään liikutuksesta. Kyseessä oli tervehdys Mikkelistä ainejärjestöltäni Probbalta. Paketti oli pullollaan kaikkea pientä kivaa ilahduttamaan mun pitkiä sairaspäiviä, mutta kaikista ihaninta oli kuitenkin kortin takapuolelle kirjoitettu teksti, joka avas välittömästi mun kyynelkanavat ja teki mut käsittämättömän onnelliseksi siitä, että saan olla osa meidän hienoa Probba-yhteisöä. Näin kauniita sanoja lukiessa tulee pakostakin sellanen fiilis, että oon onnistunut ihmisenä edes jossain ja samalla toivottavasti myös rikastuttanut muiden elämää.

Kiitos Probba, ootte aina mun sydämessä ja teidän tuki on mulle korvaamatonta. Toivottavasti nähdään pian.

Böönalove,

Jutta