Jaksan hymyillä vähintään viikon

Kävelin eilen kirkkopuiston läpi täysin omissa maailmoissani kunnes havahduin siihen, että mua tervehti Punaisen ristin feissaaja. Mulla ei varsinaisesti ollut kiire minnekään, joten pysähdyin ja jäin kuuntelemaan.

Kun tulee kohdanneeksi syövän kaltaisen vastoinkäymisen, saa elämään usein uutta perspektiiviä. Pienemmän mittakaavan murheet eivät enää vaivaa niin paljon ja ennen kaikkea alkaa arvostamaan enemmän kaikkea sitä mitä itsellä on. Mä olen käsittämättömän onnekas. Mä oon etuoikeutettu asumaan Suomessa, jossa mulla on mahdollisuus saada ensiluokkaista hoitoa ja tukea esimerkiksi juuri syövän sairastamiseen. Mulla on mun perhe ja mun ystävät mun ympärillä. Mulla on katto mun pään päällä. Kaikilla näin ei ole. Siksi päätin liittyä Punaisen ristin kuukausilahjoittajaksi ja kohdistaa lahjoitukseni kansainväliseen katastrofi- ja terveystyöhön.

Kauppakorkeakoulussa opiskellessa tulee usein kuultua "köyhät kyykkyyn" -tyylisiä lausahduksia ja myönnän itsekin sortuneeni samaan. Tietysti yleensä kyse on leikkimielisestä sanailusta, sillä kuten kenen tahansa opiskelijan, ei kylterinkään taskussa välttämättä ole kauheasti ylimääräistä. En voi sanoa mitenkään kieriväni itse rahassa ja käyttäisin nuo rahat mielelläni itsekin, ihminen kun on perusluonteeltaan varsin itsekäs olento, mutta pieni kuukausittainen lahjoitus ei aja mua vararikkoon ja voi silti antaa merkittävän avun sitä tarvitseville.

Jutellessani feissaajan kanssa kerroin, miksi haluan lahjoitukseni tehdä ja tämän kuultuaan hän kiitti tarinani jakamisesta ja kysyi, saako mua halata. Sen halin voimin jaksan hymyillä vähintään viikon, mikä tulee hyvinkin tarpeeseen, sillä huomenna edessä on viimeisen hoitojakson aloitus ennen seuraavaa PET-kuvausta.