Joskus ei vaan jaksa

Makaan ja tuijotan kattoa. Maha on kipeä, päässä jyskyttää darra-aamuista tuttu hedari ja väsymys painaa päälle huonosti nukuttujen öiden seurauksena. Ei jaksaisi tehdä muuta kuin korkeintaan kääntyä kyljelleen ja käpertyä sikiöasentoon. Samaan aikaan on pakottava tarve tehdä jotain hyödyllistä ja rakentavaa, sillä muuten olo on turha ja merkityksetön. Mulla on aina ollut käynnissä joku projekti, jonka avulla pääsen etenemään elämässä. Nyt tuntuu ekaa kertaa siltä, että junnaan paikallaan. Samalla seuraan vierestä, kun muut jatkaa elämiään entiseen malliin.

On vaikeaa hyväksyä, että mun on syövän takia hetkeksi pistettävä projektini jäihin. Tai no, onhan mulla yksi projekti käynnissä nytkin. Ja mittava projekti onkin. Enkä puhu nyt 24/7 Netflix-maratoneistani vaan paranemisesta. Valitettavasti en voi itse tehdä juurikaan mitään sen nopeuttamisen eteen ja sepäs vasta turhauttaakin. On vaan oltava kärsivällinen, vaikka pitkät sairaspäivät tylsistyttävät. Itkuisen kiukunpuuskan iskiessä on muistettava, että joka päivä oon kuitenkin vähän lähempänä paranemista ja tavallisiin rutiineihin palaamista.

Ennen kaikkea mun pitäis opetella olemaan itselleni armollinen. Joskus ei vaan jaksa, joskus tekee mieli itkeä ja joskus huutaa ja paiskoa tavaroita. Mut se on kaikki ihan okei. Vaikka se ei siltä just nyt ehkä tunnukaan, tää kaikki valmistaa mua johonkin tärkeempään. Mä pääsen vielä toteuttamaan mun projekteja. Ja sit kun mä pääsen, tulee niistä jotain aivan huikeeta.

Kotona on hyvä olla

Toisesta hoitojaksosta on nyt onnellisesti kotiuduttu. Olokin on ollut hyvä ja hiukset pysyneet vielä toistaiseksi päässä. Nyt onkin sitten tiedossa 1,5 viikkoa kotilomaa ennen kuin pistetään seuraavan kerran taas myrkkyjä suoneen. Jatkossa vietän osastolla noin kolmen päivän hoitojakson aina kahden viikon välein. Nyt kun syksyn hoitosuunnitelma on jo suurpiirteisesti valmis, pystyn suunnittelemaan omia menoja vapaaviikkoja varten.

Ihaninta on päästä näkemään kavereita ja tekemään arkisia juttuja. Pyrin sairaudesta huolimatta elämään mahdollisimman normaalia elämää, tietysti oman jaksamisen rajoissa. Alkoholi on pannassa, mutta eipä tuo holiton elämä ole tämän likan menoa aiemminkaan haitannut. Tärkeintä on pystyä välillä ajattelemaan jotain ihan muuta, sairaalassa ajatukset kun kuitenkin pyörivät pakostakin syövän ja hoitojen ympärillä.

Ennen kuin kerroin sairaudestani julkisesti, olin huolissani kavereiden ja tuttavien suhtautumisen muuttumisesta. Oon kuitenkin saanut huomata, että mulla on aivan mieletön tukiverkosto ja ihmiset on ottanut mun ikävät uutiset vastaan paljon paremmin kuin osasin olettaa. Oon näitä sanoja toistellut jo useaan otteeseen viime päivien aikana, mutta oon vaan niin mielettömän kiitollinen siitä, että oon saanut ympärilleni ihania ihmisiä, jotka tukee mua läheltä ja kaukaa. Tsemppiviestit on ollut mulle kullanarvoinen ja korvaamaton voimavara. Kiitos, että autatte jaksamaan.

Ihanaa viikonloppua kaikille, tää syöpäpotilas lähtee nyt maratoonaamaan Nicholas Sparksin leffoja! Jospa nyt sais sen Notebookin vihdoin pois bucket listilta...

Musta tulee vielä vahva

Mä olin jo pitkään tiennyt, että syksystä 2015 tulisi mun elämän jännittävin. Vaihto-opinnot Hongkongissa lähestyivät ja lennotkin oli jo varattu kuukauden päähän. Asuttuani kevään vanhempieni luona kaipasin elämääni jo jotain uutta ja piristävää ja olin varma, että vaihtojaksoni Aasiassa tulisi olemaan yks mun elämän hienoimmista kokemuksista.

Kaksi viikkoa sitten mun suunnitelmat kuitenkin menivät uusiksi. Hongkongin sijaan viettäisinkin syksyni Syöpälandiassa. Mulla, 20-vuotiaalla päällisin puolin terveellä tytöllä, on syöpä. Juostuani runsaan kuukauden ajan lääkärissä lopullinen diagnoosi tuntui hoitovirheiden jälkeen pahalta iskulta vasten kasvoja. Olin suunnitellut tulevaa syksyä pitkään ja vaihdon piti olla mulle mahdollisuus näyttää, että pärjään yksin maailmalla. Yhtäkkiä multa otettiinkin kaikki pois. Mua itketti, suututti ja tunsin katkeruutta maailmaa kohtaan. Mä oon nuori ja mun kuuluu nauttia elämästä, eihän mulla ole aikaa sairastaa syöpää.

Sulateltuani saamiani uutisia muutaman päivän olen päässyt pahimmasta alkujärkytyksestä yli. Epätoivon hetkiä on toki vieläkin, mutta olen onnistunut näkemään myös valoisia puolia tilanteessani. Ehkä sairastaminen antaa mulle mahdollisuuden keskittyä hetkeksi vaan itseeni ja pistää elämän prioriteetit kuntoon.

Huomenna aloitan toisen hoitojaksoni sairaalassa. Sytostaattien aiheuttaman hiustenlähdön takia en pysty enää kauaa sairauttani peittelemään, joten olen päättänyt olla tilanteestani avoin. Se helpottaa itseänikin prosessoimaan ajatuksiani paremmin ja pitämään pään selväjärkisenä. Sairaudesta huolimatta olen yhä sama ihminen kuin ennenkin ja parannuttuani toivottavasti sitäkin parempi. 

Joten FUCK CANCER. Jos mä selviin syövästä, selviin ihan mistä vaan. Musta tulee vielä niin vahva.