Post-Chemo Hair

Miten musta tuntuu, että vaikka kuinka pyytäisi kampaajaa leikkaamaan pituudesta vaan pari senttiä pois, niin silti kampaamon lattialta löytää hetken kuluttua melkein puolet rakkaista hiuksistaan. Ärsyttävää, eikö vain? Jos kerrotte sen ärsytyksen vielä luvulla miljoona, niin pääsette melko lähelle sitä fiilistä, joka mulla oli silloin, kun mun jumalattoman paksut sekä vyötäisille ylttäneet hiukset alkoivat irtoilemaan tuppoina mun ensimmäisen sytostaattikuurin jälkeen. Tuli siinä muutaman kerran itku puseroonkin, kun hiuksia harjatessa puolet tukasta jäikin kiinni harjaan.

Ennen viimeistä sytostaattikuuria mulla oli päässä enää muutama hassu haiven, jotka nekin ajelin lopulta pois. Todennäköisesti ne olisivat kyllä tippuneet ihan itsestäänkin, sillä viimeisen kuurin jälkeen multa irtosi vielä kulmakarvoja ja melkein kaikki ripsetkin.

Nyt tuosta viimeisestä sytostaattikuurista on kulunut jo runsas vuosi, joten mun hiukset ovat jo saaneet kasvaa hyvän aikaa takaisin. Kasvattaminen on kuitenkin vaatinut enemmän kärsivällisyyttä kuin ennalta osasin odottaa. Jostain syystä olin nimittäin vielä hoitojen aikaan sellaisessa uskossa, että kyllä mulla varmaan viimeistään kesään mennessä on polkkatukka. Noh, ehkä ens kesänä sitten!

Jos mua ei näe ihan joka päivä niin mun hiukset ja niiden kasvaminen on tietenkin asia, johon kiinnittää helposti huomiota. Kuten varmasti moni muukin entinen sytostaattipotilas, kuulen siksi usein kommentteja mun hiuksista:

"Ompas sun tukka taas kasvanut!"

"Sulle kyllä sopii tosi hyvin noi lyhyet!"

"Tuleepas niistä paksut!"
"Onks sulla ennenkin ollut noin kiharat?"

Tottakai on mukavaa kuulla kohteliaisuuksia, mut mun on välillä todella vaikeeta reagoida niihin mitenkään järkevästi, koska itse kaipaan pitkiä hiuksiani kovasti. Olihan ne nyt aika mielettömän pitkät ja upeet, vaikka itse sanonkin. Toisaalta tiedän, etten ikimaailmassa olisi uskaltanut leikata lyhyitä hiuksia saati ajella päätäni kaljuksi ellen olisi sairastunut. Onhan tää välillä ollut ihan kivaa vaihtelua ainakin käytännöllisyyden kannalta.

En kuitenkaan edelleenkään tunne oloani mukavaksi lyhyissä hiuksissa. Lyhyet hiukset eivät anna yhtään armoa kasvojeni kauneusvirheille ja mulla on jatkuvasti epänaisellinen olo. Mun ulkonäön viehättävyydestä on varmasti eriäviäkin mielipiteitä, mutta itse myönnän olevani niin median kauneusihanteiden aivopesemä, etten koe olevani enää yhtä kaunis kuin ennen. Välillä ihan söpö tai nätti, mutta senkin eteen täytyy tehdä duunia. Vaikka tiedän hyvin, että tää on tosi pinnallinen ja pieni asia verrattuna kaikkeen muuhun syövän aiheuttamaan harmiin, on se kuitenkin iso osa mun omaa identiteettiä sekä itsetuntoa.

Mitä tähän kiharuuteen tulee niin sytostaattihoitojen jälkeen hiukset voivat aluksi kasvaa erityisen paksuina ja kiharina (aka. chemo curls). Myös väri voi poiketa siitä, mitä se tulee jatkossa olemaan ja usein hiukset kasvavatkin aluksi harmahtavan sävyisinä. Näin on käynyt myös mulle, enkä siksi osaa sanoa, onko tää mun hiusten lopullinen väri tai tekstuuri. Mulla on kuitenkin lapsuutta sekä sytostaattien aikaisia vauvahaivenia lukuunottamatta ollut todella paksut hiukset, joten en usko sen muuttuvan, vaikka kiharat hiuksistani ajan myötä katoaisivatkin. Tällä hetkellä kuitenkin ärsyttää se, ettei nää kiharuutensa vuoksi oikeen tahdo enää pysyä aisoissa ja lopputuloksena on usein sojottava pörröpää, eikä mikään hemaisevan seksikäs sellainen.

Viimeisen sytostaattikuurin jälkeen kasvatin hiuksiani vuoden leikkaamatta niitä kertaakaan. Syksyllä aloin syömään myös biotiinia, jotta prosessi nopeutuisi edes vähän. Olin ajatellut jatkavani samaan malliin kunnes olisin tyytyväinen hiusteni pituuteen, mutta viime viikolla sain tilaisuuden osallistua KC Professionalin leikkaus- ja värikoulutukseen, jossa mun sytotukka pistettiin uuteen uskoon. Maantienharmaa kuontalo sai väistyä pastellipersikan sävyn tieltä ja mun "ever-so-graceful" takatukkakin sai vihdoin lähtöpassit. Oon itse ihan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka edelleen kaipailen hiuksiini lisää pituutta. Sainpahan nyt kuitenkin edes jotain piristystä tähän marraskuun harmaaseen ankeuteen.

Tää marraskuu onkin ollut jotenkin erityisen ankea. Lähestyvä joululoma tulee tarpeeseen, sillä musta tuntuu, etten ole koko syksynä päässyt lataamaan akkuja oikein kunnolla. Tsemppiä kaikille muillekin vuoden viimeisiin rutistuksiin!

Krooninen tyytymättömyys

Mun pitäisi ehkä esittää jotain tekosyitä sille, miksi olen laiminlyönyt blogiani runsaat kolme kuukautta. Noh, mainitaan nyt ainakin muutto, koulukiireet sekä jonkin asteen saamattomuus. Välillä musta myös tuntuu, etten uskalla enää kirjoittaa yhtä avoimesti mun fiiliksistä. Nyt mieleni on kuitenkin vallannut sen tason ahdistus, että on pakko päästä purkamaan sitä kirjallisessa muodossa. Tänään tulee myös kuluneeksi tasan vuosi mun viimeisestä sytostaattikuurista, joten tunsin tämän luontevaksi hetkeksi palata takaisin näppäimistön ääreen.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus odottaa jotain tosi kovasti ja sitten pettymys onkin suuri, kun kaikki ei ihan täytäkään odotuksia. Koko sairastamisen ajan yks mun tärkeimmistä voimanlähteistä oli ajatus siitä, miten ihanaa ja siistiä elämä tulee olemaan kun hoidot ovat ohitse. Ekat kuukaudet menivätkin nopeasti siinä onnellisuuspilvessä. Musta tuntui, että mua ympäröi joku ylenpaattisen positiivisuuden aura. Kesän jälkeen tuo alkuhuuma on kuitenkin lähtenyt haihtumaan ja yhtäkkiä kaikki maistuukin taas ihan pahvilta.

Pääasiassa kaikki on tosi hyvin; oon fyysisesti edelleen kunnossa, mulla on kiva kämppä ihanalla alueella, hyvä opiskelupaikka sekä lyhyempi matka Turkuun vanhempieni luokse. Silti mua vaivaa krooninen tyytymättömyys. Tuntuu, etten saa elämästä irti tarpeeksi, vaikka kuinka pyrkisin nauttimaan jokaisesta hetkestä.

Eniten kyrsii mun koulunkäynti. Tiedän, että se voi johtua ihan vaan alkukankeudesta pitkän kesäloman jälkeen, mutta mulla ei oo ikinä ollut näin matalaa motivaatiota koulun suhteen. Mä olen aina ollut hyvä koulussa ja pitänyt opiskelusta, mutta nyt en ole saanut kunnon touchia koulutöiden suorittamiseen ja kaikki tuntuu pakkopullalta. Duunia tuntuu olevan paljon enemmän kuin kandivaiheessa ja vapaa-aikani käytän mieluiten nukkuen, koska muuten en millään jaksaisi raahautua luennoille. Oon miettinyt josko mun pitäisi vähän höllätä tahtia ja ottaa suosiolla vähemmän kursseja, mutta jotenkin se tuntuisi luovuttamiselta. Vertailen itseäni jatkuvasti muihin ja pelkään jääväni jälkeen, jos en jaksa tsempata tarpeeksi.

Lisäksi musta tuntuu, ettei tää koulutus välttämättä anna mulle valmiuksia harjoittaa sellaista ammattia, jossa mun taidoista, persoonasta tai elämänkokemuksesta olisi oikeasti hyötyä. Mä en halua tehdä dollarimerkit silmissä kiiluen duunia, joka on mun mielestä ihan jees. Haluan tehdä jotain mistä oikeasti nautin ja olla ihan helvetin hyvä siinä. Oravanpyörässä juokseminen ei sitä välttämättä ole.

En tahdo olla kiittämätön siitä kaikesta, mitä mulla tällä hetkellä on. Jonkilainen identiteettikriisi on kuitenkin meneillään ja mulla on tosi ristiriitaisia fiiliksiä sen suhteen, miten mun tulisi nyt toimia. Toisaalta tahtoisin valmistua nopeasti ja siirtyä päämäärättömän haahuilun sijaan työelämään tekemään jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Toisaalta taas tuntuu, etten ole kokenut vielä tarpeeksi tai löytänyt sitä omaa juttuani. Muun muassa viime syksyn peruuntunut vaihto kummittelee jatkuvasti takaraivossa. Mua harmittaa, että jäin paitsi kokemuksesta, jota monet mun ystävät ovat kuvailleet elämänsä parhaaksi. Maisterivaihtokin voi jäädä vain haaveeksi, ellen suoriudu syksyn opinnoista riittävän hyvin arvosanoin, mikä lisääkin kouluahdistustani entisestään.

Valivalivali. Mihin mä sitten olen tällä hetkellä tyytyväinen? Tietysti siihen, että kontrollit ovat menneet mukavasti ja fyysinen terveys on väsymystä lukuunottamatta pysynyt kunnossa. Siihen, että vuoden kasvatuksen jälkeen hiukset ylttävät jo melkein kokonaan ponnarille. Ja lisäksi vielä siihen, että kohta on taas se aika vuodesta, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää hyräillä Last Christmasia julkisilla paikoilla. Kaikkein onnellisin olen kuitenkin siitä, että olen päässyt muuttamaan taas omilleni. Pidän kovasti mun uudesta asunnosta ja se tuntuu kodilta ihan eri tavalla kuin mun edellinen asunto Mikkelissä, vaikka onkin muutaman neliön pienempi.

Rakastan asua Punavuoressa, koska siellä tuoksuu meri. Joskus tuntuu tosi absurdilta kävellä sata metriä omalta kämpältä etelään ja löytää itsensä keskeltä Eiran luksuslukaaleja sekä saksalaisten statusautojen rivistöjä. Vaikka tunnelma Eirassa onkin melkein satukirjamaisen ihana, on silti aina mukava palata köyhälistön puolelle Rööperin rappioromanttisiin maisemiin. Loppuvuoden tavoitteena on oppia rakastamaan elämää kaikessa epätäydellisyydessään yhtä paljon.