Krooninen tyytymättömyys

Mun pitäisi ehkä esittää jotain tekosyitä sille, miksi olen laiminlyönyt blogiani runsaat kolme kuukautta. Noh, mainitaan nyt ainakin muutto, koulukiireet sekä jonkin asteen saamattomuus. Välillä musta myös tuntuu, etten uskalla enää kirjoittaa yhtä avoimesti mun fiiliksistä. Nyt mieleni on kuitenkin vallannut sen tason ahdistus, että on pakko päästä purkamaan sitä kirjallisessa muodossa. Tänään tulee myös kuluneeksi tasan vuosi mun viimeisestä sytostaattikuurista, joten tunsin tämän luontevaksi hetkeksi palata takaisin näppäimistön ääreen.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus odottaa jotain tosi kovasti ja sitten pettymys onkin suuri, kun kaikki ei ihan täytäkään odotuksia. Koko sairastamisen ajan yks mun tärkeimmistä voimanlähteistä oli ajatus siitä, miten ihanaa ja siistiä elämä tulee olemaan kun hoidot ovat ohitse. Ekat kuukaudet menivätkin nopeasti siinä onnellisuuspilvessä. Musta tuntui, että mua ympäröi joku ylenpaattisen positiivisuuden aura. Kesän jälkeen tuo alkuhuuma on kuitenkin lähtenyt haihtumaan ja yhtäkkiä kaikki maistuukin taas ihan pahvilta.

Pääasiassa kaikki on tosi hyvin; oon fyysisesti edelleen kunnossa, mulla on kiva kämppä ihanalla alueella, hyvä opiskelupaikka sekä lyhyempi matka Turkuun vanhempieni luokse. Silti mua vaivaa krooninen tyytymättömyys. Tuntuu, etten saa elämästä irti tarpeeksi, vaikka kuinka pyrkisin nauttimaan jokaisesta hetkestä.

Eniten kyrsii mun koulunkäynti. Tiedän, että se voi johtua ihan vaan alkukankeudesta pitkän kesäloman jälkeen, mutta mulla ei oo ikinä ollut näin matalaa motivaatiota koulun suhteen. Mä olen aina ollut hyvä koulussa ja pitänyt opiskelusta, mutta nyt en ole saanut kunnon touchia koulutöiden suorittamiseen ja kaikki tuntuu pakkopullalta. Duunia tuntuu olevan paljon enemmän kuin kandivaiheessa ja vapaa-aikani käytän mieluiten nukkuen, koska muuten en millään jaksaisi raahautua luennoille. Oon miettinyt josko mun pitäisi vähän höllätä tahtia ja ottaa suosiolla vähemmän kursseja, mutta jotenkin se tuntuisi luovuttamiselta. Vertailen itseäni jatkuvasti muihin ja pelkään jääväni jälkeen, jos en jaksa tsempata tarpeeksi.

Lisäksi musta tuntuu, ettei tää koulutus välttämättä anna mulle valmiuksia harjoittaa sellaista ammattia, jossa mun taidoista, persoonasta tai elämänkokemuksesta olisi oikeasti hyötyä. Mä en halua tehdä dollarimerkit silmissä kiiluen duunia, joka on mun mielestä ihan jees. Haluan tehdä jotain mistä oikeasti nautin ja olla ihan helvetin hyvä siinä. Oravanpyörässä juokseminen ei sitä välttämättä ole.

En tahdo olla kiittämätön siitä kaikesta, mitä mulla tällä hetkellä on. Jonkilainen identiteettikriisi on kuitenkin meneillään ja mulla on tosi ristiriitaisia fiiliksiä sen suhteen, miten mun tulisi nyt toimia. Toisaalta tahtoisin valmistua nopeasti ja siirtyä päämäärättömän haahuilun sijaan työelämään tekemään jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Toisaalta taas tuntuu, etten ole kokenut vielä tarpeeksi tai löytänyt sitä omaa juttuani. Muun muassa viime syksyn peruuntunut vaihto kummittelee jatkuvasti takaraivossa. Mua harmittaa, että jäin paitsi kokemuksesta, jota monet mun ystävät ovat kuvailleet elämänsä parhaaksi. Maisterivaihtokin voi jäädä vain haaveeksi, ellen suoriudu syksyn opinnoista riittävän hyvin arvosanoin, mikä lisääkin kouluahdistustani entisestään.

Valivalivali. Mihin mä sitten olen tällä hetkellä tyytyväinen? Tietysti siihen, että kontrollit ovat menneet mukavasti ja fyysinen terveys on väsymystä lukuunottamatta pysynyt kunnossa. Siihen, että vuoden kasvatuksen jälkeen hiukset ylttävät jo melkein kokonaan ponnarille. Ja lisäksi vielä siihen, että kohta on taas se aika vuodesta, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää hyräillä Last Christmasia julkisilla paikoilla. Kaikkein onnellisin olen kuitenkin siitä, että olen päässyt muuttamaan taas omilleni. Pidän kovasti mun uudesta asunnosta ja se tuntuu kodilta ihan eri tavalla kuin mun edellinen asunto Mikkelissä, vaikka onkin muutaman neliön pienempi.

Rakastan asua Punavuoressa, koska siellä tuoksuu meri. Joskus tuntuu tosi absurdilta kävellä sata metriä omalta kämpältä etelään ja löytää itsensä keskeltä Eiran luksuslukaaleja sekä saksalaisten statusautojen rivistöjä. Vaikka tunnelma Eirassa onkin melkein satukirjamaisen ihana, on silti aina mukava palata köyhälistön puolelle Rööperin rappioromanttisiin maisemiin. Loppuvuoden tavoitteena on oppia rakastamaan elämää kaikessa epätäydellisyydessään yhtä paljon.

Huippuviikko

Huh huh, viime viikko oli kyllä paras viikko vähään aikaan! Se sai mahtavan startin heti maanantaina, kun pitkän etsinnän jälkeen löysin itselleni asunnon Helsingistä. Asunnonmetsästys ei tosiaan ollut mitään helppoa hommaa, sillä kaikki vähänkään järkevän hintaiset yksiöt keskustan läheisyydestä vuokrattiin lähes heti ilmoitusten julkaisun jälkeen eteenpäin. Huijausyrityksiltäkään en asuntojahdissa välttynyt. Mulle nimittäin yritettiin vuokrata kämppää sillä ehdolla, että olisin maksanut ensimmäisen kuun vuokran sekä takuut ennen kuin olisin päässyt katsomaan asuntoa tai edes vuokrasopimusta. Siihen asti kämppä olikin vaikuttanut liian hyvältä ollakseen totta. Itse olen välillä niin sinisilmäinen, että olisin saattanut uskoakin koko jutun, mutta onneksi vanhemmat tajusivat, että homma haiskahtaa ja pahasti.

Uusi kämppä löytyi lopulta Punavuoresta. Koolla asuntoa ei suinkaan ole pilattu, neliöitä nimittäin löytyy ruhtinaalliset 17,5. Niin pienen asunnon sisustaminen vaatikin jo vähän taktista silmää, sillä hukkaneliöihin ei juurikaan ole varaa. Asunto vapautuu vasta elokuun alussa, joten mulla on tässä hyvää aikaa metsästää asuntoon tarpeeksi pientä ruokapöytää, koska mun nykyinen sinne tuskin mahtuu. Asunnon pientä kokoa kompensoi kuitenkin Punavuoren kaunis miljöö sekä loistava sijainti. Pääsen sieltä suht nopeasti kävellen Töölöön kouluun sekä Kamppiin, josta sitten huristelen viikonloppuisin Onnibussilla tyhjentämään porukoiden ruokakomeroita. 

Tiistaina huippuviikko jatkui Musen keikalla Hartwall Arenalla. Keikka oli visuaalisesti toteutettu upeasti ja permannon päällä lentelevät pyöreät lennokit jatkoivat saumattomasti yhtyeen Drones-konseptialbumin teemaa. Keikan päätti mun ehdoton suosikki Musen biiseistä eli Knights of Cydonia. Mulle tulee kyseisestä biisistä kylmät väreet ihan vaan bussipysäkillä kuunnellessakin ja nyt livenä sama efekti oli moninkertainen siihen verrattuna.

Keskiviikkona tein pikavisiitin Mikkeliin, josta sain vihdoin kauppatieteiden kandidaatin tutkintotodistukseni. Tuntui kyllä ihan mahtavalta saada viimein paperit oikeasti käteen, vaikka juhlistinkin sitä jo huhtikuussa, kun suurin osa vuosikurssistani valmistui. Samalla tuntui vähän haikealta, sillä nyt mulla ei enää ole mitään "pakollista" syytä käydä Mikkelissä, jossa oon kuitenkin asunut suurimman osan täysi-ikäistymisen jälkeisestä elämästäni.

Illalla palasin Helsingin kautta takaisin Turkuun, sillä torstaina mun piti aloittaa valmistelemaan kandijuhlia, jotka pidin perjantaina kavereilleni. Tein juhliin vaahtokarkki-kinuskijuustokakun, josta tuli kyllä ihan taivaallisen hyvää, vaikka itse sanonkin.

Lauantaina käytiin kavereiden kanssa pelaamassa Room Escapea. Kyse on siis huonepakopelistä, jossa on tarkoitus päästä ulos huoneesta tunnin sisällä ratkoen erilaisia tehtäviä, jotka vievät pelissä eteenpäin. Meidän porukka selvisi haasteesta ja aikaakin jäi runsaat viisi minuuttia ylimääräistä. Tää oli mulle jo toka pelikerta ja edelleen voin kyllä suositella kokeilemaan. Mun pelaamiin huoneisiin voi varata aikoja täältä sekä täältä. Kertokaa myös toki mikäli teillä on kokemuksia muista Room Escape -huoneista!

School's Out, Summer's In

Toukokuu vaihtuu kohta kesäkuuksi ja samalla tapahtumarikas kevät lähentelee loppuaan. Sain pari viikkoa sitten kandiopintoni Mikkelissä päätökseen, mikä tarkoittaa myös sitä, että jouduin hyvästelemään Mikkelin viimeisen kerran asuinkaupunkinani. Vaikka ajoittain mulla olikin vaikeuksia sopeutua normaaliin arkeen ja tunsin itseni välillä hieman ulkopuoliseksi, kevät meni loppujen lopuksi tosi nopeasti ja tuntui haikealta jättää taas yksi etappi elämästä taakseen ja jatkaa kohti uusia seikkailuja.

Toistaiseksi mun seikkailut siirtyivätkin takaisin Turkuun, jossa nyt asustelen vanhemmillani kunnes löydän Helsingistä sopivan asunnon syksyä varten. Toistaiseksi asunnonmetsästys ei ole tuottanut tulosta, sillä opiskelija-asuntoihin on niin järjettömän pitkät jonot ja yksityisten vuokrat ovat opiskelijalle vähän suolaisia. Asiaa tietysti vaikeuttaa sekin, että olen asunnon sijainnin suhteen aika nirso, sillä asuisin mieluiten keskustan tuntumassa. Onneksi tässä on vielä aikaa elokuuhun asti. Tosin kämppä olisi hyvä löytää ennen korkeakoulujen yhteishaun tulosten julkistamista, koska silloin vuokrayksiöiden kysyntä nousee huomattavasti. Kaikki apu asunnon löytämiseen otetaan siis myös lukijoilta mieluusti vastaan!

Koulun loppumisen jälkeen oon oleskellut paljon meidän mökillä. Koska viime kesä meni mun osalta vähän harakoille sairastumisen takia, oonkin ajatellut lomailevani tämän kesän ihan suosiolla. Ehtiihän niitä töitä tehdä vielä ihan yllinkyllin. Pelkästään parin viikon toimettomuus on kuitenkin tehnyt musta niin flegmaattisen, että jossain vaiheessa varmaan täytyy keksiä jotain rakentavaa tekemistä. Ehkäpä löytäisin nyt aikaa ja energiaa aktivoitua täällä blogin puolella, keväällä kun kirjoittaminen jäi muiden kiireiden takia vähäiseksi. Mulla on kyllä luonnoksena useampikin keskeneräinen teksti, joissa pohdiskelen syöpään liittyviä asioita. Välillä on vaan niin vaikeaa pukea omia fiiliksiä sanoiksi, että en ole saanut niitä hiottua julkaisukelpoisiksi. Kuun alussa mua kuitenkin haastateltiin aiheesta ylioppilaslehti Ainon artikkelia varten ja sen voi nyt käydä lukemassa täältä.

Sellaiset olivat kuulumiset tällä kertaa. Mukavaa alkavaa kesää kaikille!