2016

Vuosi sitten lupasin tekeväni kaikkeni, jotta vuodesta 2016 tulisi edellistä onnellisempi. Mun vuoteen onkin mahtunut paljon hienoja asioita. Heti tammikuussa sain viimeiset syöpähoitoni radioaktiivisen säteilyn muodossa ja muutin sen jälkeen takaisin Mikkeliin viimeistelemään kandiopintojani. Opiskelujen lomaan mahtui kuitenkin opiskelijabileet jos toisetkin ja varsinkin vappu oli jälleen kerran ikimuistoinen. Sain paljon uusia ystäviä ja passiivisen syksyn jälkeen opiskelijaelämään palaaminen tuntui muutenkin virkistävältä. Olin onnellinen, mutta samaan aikaan myös hyvin väsynyt.

Kandiksi valmistuin lopulta kesäkuussa ja sen jälkeen lähdin ansaitulle kesälomalle. Kesälomalla pidinkin ihan rehellistä lomaa enkä siis tehnyt lainkaan kesätöitä. Poden laiskottelustani välillä hieman huonoa omatuntoa, mutta toisaalta olin koko syksyn ja kevään niin uupunut, että olin oikeasti lomailun tarpeessa. Sairauslomahan ei nimestään huolimatta ole lomaa nähnytkään.

Kesällä tuli myös käytyä useammallakin keikalla, joista osasta kirjoittelin myös tänne blogiin. Ensimmäisenä oli Muse, toisena Coldplay ja loppukesästä käytiin porukoiden kanssa fiilistelemässä myös Scorppareita. Ruisrockissa puolestaan vetistelin aurinkolasieni takana onnen kyyneliä, kun juhlistin ensimmäistä täyttä vuotta syöpädiagnoosistani.

Elokuun alussa muutin nykyiseen asuntooni Helsingin Punavuoreen. Muuttopuuhien jälkeen lähdimme porukoiden kanssa lomailemaan Splitiin, joka sijaitsee Dalmatian rannikolla Kroatiassa. Varsinkin Splitin vanhassa kaupungissa huomasi, että Kroatia on ollut lomakohteena viime vuosina selkeässä nosteessa. Kapeat kadut tulvivat turisteja ja matkamuistokojuja löytyi joka nurkalta. Vaikka kaupunkina Split olikin kaunis, eniten mua kuitenkin viehättivät kivirantojen kristallinkirkas vesi sekä Krkan kansallispuiston upeat vesiputoukset.

Syyskuussa palasin taas kouluun, kun aloitin maisteriopintoni Helsingissä ja opiskelut pitivätkin mut kiireisenä lähes koko loppuvuoden. Olin odottanut koulun alkua innolla, mutta näin ensimmäisen lukukauden jälkeen fiiliksiäni kuvailisin parhaiten sanalla "meh". Mikkelin intensiivisen ja interaktiivisen opetuksen jälkeen pääkampuksen meininki tuntuu tosi yksitoikkoiselta ja tylsältä. Kurssit koostuvat lähinnä luennoitsijan monologeista sekä artikkelireflektioista, joita kukaan ei todennäköisesti edes lue ja palautteeksi lätkästään joku keskiverto arvosana. Tämä on toki vain mun näkemys eikä yhden lukukauden perusteella pitäisi tehdä johtopäätöksiä, mutta olin silti odottanut vähän enemmän.

Koulunkäynnin nihkeydestä huolimatta Helsinkiin olen kuitenkin sopeutunut hyvin. Kun kipuan kierreportaita pitkin ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan asuntooni, tunnen tulevani kotiin. Rakastan istua viikonloppuaamuisin ikkunalaudalla aamukahvin kanssa ja tuijotella ikkunastani näkyviä Johanneksenkirkon torneja. Kaikista ihaninta on asua niin lähellä merta ja odotankin innolla pääseväni Ursinin kalliolle ihastelemaan kevään tuloa.

Vaikka pidänkin asunnostani kovasti, oli silti ihanaa tulla joululomaksi vanhemmilleni. Joululoma mulla alkoikin sopivasti samana päivänä kun täytin 22 vuotta. Itse joulun pyhät vietimme perheen kanssa mummolassani Jyväskylän Tikkakoskella, mutta välipäiviksi palasimme takaisin Turkuun, jossa tänään juhlistamme kavereiden kanssa vuodenvaihdetta sitsien merkeissä.

Vaikka vuosi 2016 onkin ollut täynnä ihania asioita, en ole varma, pidinkö viimevuotista lupaustani täysin. Olen ollut hetkittäin onnellinen, mutta samaan aikaan kovin alakuloinen ja voimaton, välillä jopa masentunut. Odotukseni vuoden suhteen olivat toki korkealla ja nyt olen pettynyt, kun se ei lopulta ollutkaan mikään tajunnanräjäyttävän upea. Vuosi alkoi hienosti, mutta nyt fiilikset ovat jokseenkin antikliimaksiset.

Syksyn aikana aloin myös kyseenalaistamaan koulutuksen suhteen tekemiäni valintoja. Löytäisinkö itseni kauppiksesta, jos olisin lukion jälkeen pitänyt välivuoden ja oikeasti pohtinut, mitä haluan työkseni tehdä? Olenko hukannut 3,5 vuotta elämästäni vain kiireen ja etenemispaineiden takia? Voihan hyvin olla, etten viihtyisi toisessa koulussa yhtään sen paremmin. Äitini on kuitenkin joskus sanonut, että jos johonkin ei ole tyytyväinen, sitä on pyrittävä muuttamaan ja oman empiirisen havainnointini perusteella äiti on valitettavan usein oikeassa. Kauppista en aio missään tapauksessa jättää kesken, mutta mielessä ovat pyörineet kevään pääsykokeet sekä toisen tutkinnon suorittaminen kauppisopintojen lisäksi. Pääsykoekirja on jo hankittu, enää pitäsi löytää uskallus seurata omaa kutsumustaan.

Mennyt vuosi kului osaltani hyvin pitkälti edellisestä vuodesta palautumiseen. Välillä laiminlöin sosiaalista elämääni ja oleskelin omissa oloissani, toisaalta taas kaipasin seuraa ja tunsin itseni ajoittain yksinäiseksi. Lisäksi kävin läpi jonkun sortin identiteettikriisiä. Se ei kuitenkaan ollut lainkaan huono asia, sillä itsensä etsiskely ei tässä elämänvaiheessa ole mitenkään pahitteeksi. Elämän analysointi ja pohdiskelu ei kuitenkaan itsessään johda yhtään mihinkään ja siksi 2017 onkin toivottavasti toiminnan vuosi. Muutama isompi projekti on jo tiedossa ja niistä kirjoittelen varmasti jatkossa. Nyt toivotan kuitenkin kaikille hyviä pirskeitä täksi illaksi sekä oikein onnellista uutta vuotta!

Krooninen tyytymättömyys

Mun pitäisi ehkä esittää jotain tekosyitä sille, miksi olen laiminlyönyt blogiani runsaat kolme kuukautta. Noh, mainitaan nyt ainakin muutto, koulukiireet sekä jonkin asteen saamattomuus. Välillä musta myös tuntuu, etten uskalla enää kirjoittaa yhtä avoimesti mun fiiliksistä. Nyt mieleni on kuitenkin vallannut sen tason ahdistus, että on pakko päästä purkamaan sitä kirjallisessa muodossa. Tänään tulee myös kuluneeksi tasan vuosi mun viimeisestä sytostaattikuurista, joten tunsin tämän luontevaksi hetkeksi palata takaisin näppäimistön ääreen.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus odottaa jotain tosi kovasti ja sitten pettymys onkin suuri, kun kaikki ei ihan täytäkään odotuksia. Koko sairastamisen ajan yks mun tärkeimmistä voimanlähteistä oli ajatus siitä, miten ihanaa ja siistiä elämä tulee olemaan kun hoidot ovat ohitse. Ekat kuukaudet menivätkin nopeasti siinä onnellisuuspilvessä. Musta tuntui, että mua ympäröi joku ylenpaattisen positiivisuuden aura. Kesän jälkeen tuo alkuhuuma on kuitenkin lähtenyt haihtumaan ja yhtäkkiä kaikki maistuukin taas ihan pahvilta.

Pääasiassa kaikki on tosi hyvin; oon fyysisesti edelleen kunnossa, mulla on kiva kämppä ihanalla alueella, hyvä opiskelupaikka sekä lyhyempi matka Turkuun vanhempieni luokse. Silti mua vaivaa krooninen tyytymättömyys. Tuntuu, etten saa elämästä irti tarpeeksi, vaikka kuinka pyrkisin nauttimaan jokaisesta hetkestä.

Eniten kyrsii mun koulunkäynti. Tiedän, että se voi johtua ihan vaan alkukankeudesta pitkän kesäloman jälkeen, mutta mulla ei oo ikinä ollut näin matalaa motivaatiota koulun suhteen. Mä olen aina ollut hyvä koulussa ja pitänyt opiskelusta, mutta nyt en ole saanut kunnon touchia koulutöiden suorittamiseen ja kaikki tuntuu pakkopullalta. Duunia tuntuu olevan paljon enemmän kuin kandivaiheessa ja vapaa-aikani käytän mieluiten nukkuen, koska muuten en millään jaksaisi raahautua luennoille. Oon miettinyt josko mun pitäisi vähän höllätä tahtia ja ottaa suosiolla vähemmän kursseja, mutta jotenkin se tuntuisi luovuttamiselta. Vertailen itseäni jatkuvasti muihin ja pelkään jääväni jälkeen, jos en jaksa tsempata tarpeeksi.

Lisäksi musta tuntuu, ettei tää koulutus välttämättä anna mulle valmiuksia harjoittaa sellaista ammattia, jossa mun taidoista, persoonasta tai elämänkokemuksesta olisi oikeasti hyötyä. Mä en halua tehdä dollarimerkit silmissä kiiluen duunia, joka on mun mielestä ihan jees. Haluan tehdä jotain mistä oikeasti nautin ja olla ihan helvetin hyvä siinä. Oravanpyörässä juokseminen ei sitä välttämättä ole.

En tahdo olla kiittämätön siitä kaikesta, mitä mulla tällä hetkellä on. Jonkilainen identiteettikriisi on kuitenkin meneillään ja mulla on tosi ristiriitaisia fiiliksiä sen suhteen, miten mun tulisi nyt toimia. Toisaalta tahtoisin valmistua nopeasti ja siirtyä päämäärättömän haahuilun sijaan työelämään tekemään jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Toisaalta taas tuntuu, etten ole kokenut vielä tarpeeksi tai löytänyt sitä omaa juttuani. Muun muassa viime syksyn peruuntunut vaihto kummittelee jatkuvasti takaraivossa. Mua harmittaa, että jäin paitsi kokemuksesta, jota monet mun ystävät ovat kuvailleet elämänsä parhaaksi. Maisterivaihtokin voi jäädä vain haaveeksi, ellen suoriudu syksyn opinnoista riittävän hyvin arvosanoin, mikä lisääkin kouluahdistustani entisestään.

Valivalivali. Mihin mä sitten olen tällä hetkellä tyytyväinen? Tietysti siihen, että kontrollit ovat menneet mukavasti ja fyysinen terveys on väsymystä lukuunottamatta pysynyt kunnossa. Siihen, että vuoden kasvatuksen jälkeen hiukset ylttävät jo melkein kokonaan ponnarille. Ja lisäksi vielä siihen, että kohta on taas se aika vuodesta, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää hyräillä Last Christmasia julkisilla paikoilla. Kaikkein onnellisin olen kuitenkin siitä, että olen päässyt muuttamaan taas omilleni. Pidän kovasti mun uudesta asunnosta ja se tuntuu kodilta ihan eri tavalla kuin mun edellinen asunto Mikkelissä, vaikka onkin muutaman neliön pienempi.

Rakastan asua Punavuoressa, koska siellä tuoksuu meri. Joskus tuntuu tosi absurdilta kävellä sata metriä omalta kämpältä etelään ja löytää itsensä keskeltä Eiran luksuslukaaleja sekä saksalaisten statusautojen rivistöjä. Vaikka tunnelma Eirassa onkin melkein satukirjamaisen ihana, on silti aina mukava palata köyhälistön puolelle Rööperin rappioromanttisiin maisemiin. Loppuvuoden tavoitteena on oppia rakastamaan elämää kaikessa epätäydellisyydessään yhtä paljon.