31.12.2016

2016

Vuosi sitten lupasin tekeväni kaikkeni, jotta vuodesta 2016 tulisi edellistä onnellisempi. Mun vuoteen onkin mahtunut paljon hienoja asioita. Heti tammikuussa sain viimeiset syöpähoitoni radioaktiivisen säteilyn muodossa ja muutin sen jälkeen takaisin Mikkeliin viimeistelemään kandiopintojani. Opiskelujen lomaan mahtui kuitenkin opiskelijabileet jos toisetkin ja varsinkin vappu oli jälleen kerran ikimuistoinen. Sain paljon uusia ystäviä ja passiivisen syksyn jälkeen opiskelijaelämään palaaminen tuntui muutenkin virkistävältä. Olin onnellinen, mutta samaan aikaan myös hyvin väsynyt.


Kandiksi valmistuin lopulta kesäkuussa ja sen jälkeen lähdin ansaitulle kesälomalle. Kesälomalla pidinkin ihan rehellistä lomaa enkä siis tehnyt lainkaan kesätöitä. Poden laiskottelustani välillä hieman huonoa omatuntoa, mutta toisaalta olin koko syksyn ja kevään niin uupunut, että olin oikeasti lomailun tarpeessa. Sairauslomahan ei nimestään huolimatta ole lomaa nähnytkään.

Kesällä tuli myös käytyä useammallakin keikalla, joista osasta kirjoittelin myös tänne blogiin. Ensimmäisenä oli Muse, toisena Coldplay ja loppukesästä käytiin porukoiden kanssa fiilistelemässä myös Scorppareita. Ruisrockissa puolestaan vetistelin aurinkolasieni takana onnen kyyneliä, kun juhlistin ensimmäistä täyttä vuotta syöpädiagnoosistani.


Elokuun alussa muutin nykyiseen asuntooni Helsingin Punavuoreen. Muuttopuuhien jälkeen lähdimme porukoiden kanssa lomailemaan Splitiin, joka sijaitsee Dalmatian rannikolla Kroatiassa. Varsinkin Splitin vanhassa kaupungissa huomasi, että Kroatia on ollut lomakohteena viime vuosina selkeässä nosteessa. Kapeat kadut tulvivat turisteja ja matkamuistokojuja löytyi joka nurkalta. Vaikka kaupunkina Split olikin kaunis, eniten mua kuitenkin viehättivät kivirantojen kristallinkirkas vesi sekä Krkan kansallispuiston upeat vesiputoukset.


Syyskuussa palasin taas kouluun, kun aloitin maisteriopintoni Helsingissä ja opiskelut pitivätkin mut kiireisenä lähes koko loppuvuoden. Olin odottanut koulun alkua innolla, mutta näin ensimmäisen lukukauden jälkeen fiiliksiäni kuvailisin parhaiten sanalla "meh". Mikkelin intensiivisen ja interaktiivisen opetuksen jälkeen pääkampuksen meininki tuntuu tosi yksitoikkoiselta ja tylsältä. Kurssit koostuvat lähinnä luennoitsijan monologeista sekä artikkelireflektioista, joita kukaan ei todennäköisesti edes lue ja palautteeksi lätkästään joku keskiverto arvosana. Tämä on toki vain mun näkemys eikä yhden lukukauden perusteella pitäisi tehdä johtopäätöksiä, mutta olin silti odottanut vähän enemmän.

Koulunkäynnin nihkeydestä huolimatta Helsinkiin olen kuitenkin sopeutunut hyvin. Kun kipuan kierreportaita pitkin ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan asuntooni, tunnen tulevani kotiin. Rakastan istua viikonloppuaamuisin ikkunalaudalla aamukahvin kanssa ja tuijotella ikkunastani näkyviä Johanneksenkirkon torneja. Kaikista ihaninta on asua niin lähellä merta ja odotankin innolla pääseväni Ursinin kalliolle ihastelemaan kevään tuloa.

Vaikka pidänkin asunnostani kovasti, oli silti ihanaa tulla joululomaksi vanhemmilleni. Joululoma mulla alkoikin sopivasti samana päivänä kun täytin 22 vuotta. Itse joulun pyhät vietimme perheen kanssa mummolassani Jyväskylän Tikkakoskella, mutta välipäiviksi palasimme takaisin Turkuun, jossa tänään juhlistamme kavereiden kanssa vuodenvaihdetta sitsien merkeissä.


Vaikka vuosi 2016 onkin ollut täynnä ihania asioita, en ole varma, pidinkö viimevuotista lupaustani täysin. Olen ollut hetkittäin onnellinen, mutta samaan aikaan kovin alakuloinen ja voimaton, välillä jopa masentunut. Odotukseni vuoden suhteen olivat toki korkealla ja nyt olen pettynyt, kun se ei lopulta ollutkaan mikään tajunnanräjäyttävän upea. Vuosi alkoi hienosti, mutta nyt fiilikset ovat jokseenkin antikliimaksiset.

Syksyn aikana aloin myös kyseenalaistamaan koulutuksen suhteen tekemiäni valintoja. Löytäisinkö itseni kauppiksesta, jos olisin lukion jälkeen pitänyt välivuoden ja oikeasti pohtinut, mitä haluan työkseni tehdä? Olenko hukannut 3,5 vuotta elämästäni vain kiireen ja etenemispaineiden takia? Voihan hyvin olla, etten viihtyisi toisessa koulussa yhtään sen paremmin. Äitini on kuitenkin joskus sanonut, että jos johonkin ei ole tyytyväinen, sitä on pyrittävä muuttamaan ja oman empiirisen havainnointini perusteella äiti on valitettavan usein oikeassa. Kauppista en aio missään tapauksessa jättää kesken, mutta mielessä ovat pyörineet kevään pääsykokeet sekä toisen tutkinnon suorittaminen kauppisopintojen lisäksi. Pääsykoekirja on jo hankittu, enää pitäsi löytää uskallus seurata omaa kutsumustaan.

Mennyt vuosi kului osaltani hyvin pitkälti edellisestä vuodesta palautumiseen. Välillä laiminlöin sosiaalista elämääni ja oleskelin omissa oloissani, toisaalta taas kaipasin seuraa ja tunsin itseni ajoittain yksinäiseksi. Lisäksi kävin läpi jonkun sortin identiteettikriisiä. Se ei kuitenkaan ollut lainkaan huono asia, sillä itsensä etsiskely ei tässä elämänvaiheessa ole mitenkään pahitteeksi. Elämän analysointi ja pohdiskelu ei kuitenkaan itsessään johda yhtään mihinkään ja siksi 2017 onkin toivottavasti toiminnan vuosi. Muutama isompi projekti on jo tiedossa ja niistä kirjoittelen varmasti jatkossa. Nyt toivotan kuitenkin kaikille hyviä pirskeitä täksi illaksi sekä oikein onnellista uutta vuotta!

27.11.2016

Post-Chemo Hair

Miten musta tuntuu, että vaikka kuinka pyytäisi kampaajaa leikkaamaan pituudesta vaan pari senttiä pois, niin silti kampaamon lattialta löytää hetken kuluttua melkein puolet rakkaista hiuksistaan. Ärsyttävää, eikö vain? Jos kerrotte sen ärsytyksen vielä luvulla miljoona, niin pääsette melko lähelle sitä fiilistä, joka mulla oli silloin, kun mun jumalattoman paksut sekä vyötäisille ylttäneet hiukset alkoivat irtoilemaan tuppoina mun ensimmäisen sytostaattikuurin jälkeen. Tuli siinä muutaman kerran itku puseroonkin, kun hiuksia harjatessa puolet tukasta jäikin kiinni harjaan.


Ennen viimeistä sytostaattikuuria mulla oli päässä enää muutama hassu haiven, jotka nekin ajelin lopulta pois. Todennäköisesti ne olisivat kyllä tippuneet ihan itsestäänkin, sillä viimeisen kuurin jälkeen multa irtosi vielä kulmakarvoja ja melkein kaikki ripsetkin.


Nyt tuosta viimeisestä sytostaattikuurista on kulunut jo runsas vuosi, joten mun hiukset ovat jo saaneet kasvaa hyvän aikaa takaisin. Kasvattaminen on kuitenkin vaatinut enemmän kärsivällisyyttä kuin ennalta osasin odottaa. Jostain syystä olin nimittäin vielä hoitojen aikaan sellaisessa uskossa, että kyllä mulla varmaan viimeistään kesään mennessä on polkkatukka. Noh, ehkä ens kesänä sitten!


Jos mua ei näe ihan joka päivä niin mun hiukset ja niiden kasvaminen on tietenkin asia, johon kiinnittää helposti huomiota. Kuten varmasti moni muukin entinen sytostaattipotilas, kuulen siksi usein kommentteja mun hiuksista:

"Ompas sun tukka taas kasvanut!"
"Sulle kyllä sopii tosi hyvin noi lyhyet!"
"Tuleepas niistä paksut!"
"Onks sulla ennenkin ollut noin kiharat?"

Tottakai on mukavaa kuulla kohteliaisuuksia, mut mun on välillä todella vaikeeta reagoida niihin mitenkään järkevästi, koska itse kaipaan pitkiä hiuksiani kovasti. Olihan ne nyt aika mielettömän pitkät ja upeet, vaikka itse sanonkin. Toisaalta tiedän, etten ikimaailmassa olisi uskaltanut leikata lyhyitä hiuksia saati ajella päätäni kaljuksi ellen olisi sairastunut. Onhan tää välillä ollut ihan kivaa vaihtelua ainakin käytännöllisyyden kannalta.

En kuitenkaan edelleenkään tunne oloani mukavaksi lyhyissä hiuksissa. Lyhyet hiukset eivät anna yhtään armoa kasvojeni kauneusvirheille ja mulla on jatkuvasti epänaisellinen olo. Mun ulkonäön viehättävyydestä on varmasti eriäviäkin mielipiteitä, mutta itse myönnän olevani niin median kauneusihanteiden aivopesemä, etten koe olevani enää yhtä kaunis kuin ennen. Välillä ihan söpö tai nätti, mutta senkin eteen täytyy tehdä duunia. Vaikka tiedän hyvin, että tää on tosi pinnallinen ja pieni asia verrattuna kaikkeen muuhun syövän aiheuttamaan harmiin, on se kuitenkin iso osa mun omaa identiteettiä sekä itsetuntoa.


Mitä tähän kiharuuteen tulee niin sytostaattihoitojen jälkeen hiukset voivat aluksi kasvaa erityisen paksuina ja kiharina (aka. chemo curls). Myös väri voi poiketa siitä, mitä se tulee jatkossa olemaan ja usein hiukset kasvavatkin aluksi harmahtavan sävyisinä. Näin on käynyt myös mulle, enkä siksi osaa sanoa, onko tää mun hiusten lopullinen väri tai tekstuuri. Mulla on kuitenkin lapsuutta sekä sytostaattien aikaisia vauvahaivenia lukuunottamatta ollut todella paksut hiukset, joten en usko sen muuttuvan, vaikka kiharat hiuksistani ajan myötä katoaisivatkin. Tällä hetkellä kuitenkin ärsyttää se, ettei nää kiharuutensa vuoksi oikeen tahdo enää pysyä aisoissa ja lopputuloksena on usein sojottava pörröpää, eikä mikään hemaisevan seksikäs sellainen.


Viimeisen sytostaattikuurin jälkeen kasvatin hiuksiani vuoden leikkaamatta niitä kertaakaan. Syksyllä aloin syömään myös biotiinia, jotta prosessi nopeutuisi edes vähän. Olin ajatellut jatkavani samaan malliin kunnes olisin tyytyväinen hiusteni pituuteen, mutta viime viikolla sain tilaisuuden osallistua KC Professionalin leikkaus- ja värikoulutukseen, jossa mun sytotukka pistettiin uuteen uskoon. Maantienharmaa kuontalo sai väistyä pastellipersikan sävyn tieltä ja mun "ever-so-graceful" takatukkakin sai vihdoin lähtöpassit. Oon itse ihan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka edelleen kaipailen hiuksiini lisää pituutta. Sainpahan nyt kuitenkin edes jotain piristystä tähän marraskuun harmaaseen ankeuteen.

Tää marraskuu onkin ollut jotenkin erityisen ankea. Lähestyvä joululoma tulee tarpeeseen, sillä musta tuntuu, etten ole koko syksynä päässyt lataamaan akkuja oikein kunnolla. Tsemppiä kaikille muillekin vuoden viimeisiin rutistuksiin!

25.10.2016

Krooninen tyytymättömyys

Mun pitäisi ehkä esittää jotain tekosyitä sille, miksi olen laiminlyönyt blogiani runsaat kolme kuukautta. Noh, mainitaan nyt ainakin muutto, koulukiireet sekä jonkin asteen saamattomuus. Välillä musta myös tuntuu, etten uskalla enää kirjoittaa yhtä avoimesti mun fiiliksistä. Nyt mieleni on kuitenkin vallannut sen tason ahdistus, että on pakko päästä purkamaan sitä kirjallisessa muodossa. Tänään tulee myös kuluneeksi tasan vuosi mun viimeisestä sytostaattikuurista, joten tunsin tämän luontevaksi hetkeksi palata takaisin näppäimistön ääreen.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus odottaa jotain tosi kovasti ja sitten pettymys onkin suuri, kun kaikki ei ihan täytäkään odotuksia. Koko sairastamisen ajan yks mun tärkeimmistä voimanlähteistä oli ajatus siitä, miten ihanaa ja siistiä elämä tulee olemaan kun hoidot ovat ohitse. Ekat kuukaudet menivätkin nopeasti siinä onnellisuuspilvessä. Musta tuntui, että mua ympäröi joku ylenpaattisen positiivisuuden aura. Kesän jälkeen tuo alkuhuuma on kuitenkin lähtenyt haihtumaan ja yhtäkkiä kaikki maistuukin taas ihan pahvilta.

Pääasiassa kaikki on tosi hyvin; oon fyysisesti edelleen kunnossa, mulla on kiva kämppä ihanalla alueella, hyvä opiskelupaikka sekä lyhyempi matka Turkuun vanhempieni luokse. Silti mua vaivaa krooninen tyytymättömyys. Tuntuu, etten saa elämästä irti tarpeeksi, vaikka kuinka pyrkisin nauttimaan jokaisesta hetkestä.

Eniten kyrsii mun koulunkäynti. Tiedän, että se voi johtua ihan vaan alkukankeudesta pitkän kesäloman jälkeen, mutta mulla ei oo ikinä ollut näin matalaa motivaatiota koulun suhteen. Mä olen aina ollut hyvä koulussa ja pitänyt opiskelusta, mutta nyt en ole saanut kunnon touchia koulutöiden suorittamiseen ja kaikki tuntuu pakkopullalta. Duunia tuntuu olevan paljon enemmän kuin kandivaiheessa ja vapaa-aikani käytän mieluiten nukkuen, koska muuten en millään jaksaisi raahautua luennoille. Oon miettinyt josko mun pitäisi vähän höllätä tahtia ja ottaa suosiolla vähemmän kursseja, mutta jotenkin se tuntuisi luovuttamiselta. Vertailen itseäni jatkuvasti muihin ja pelkään jääväni jälkeen, jos en jaksa tsempata tarpeeksi.

Lisäksi musta tuntuu, ettei tää koulutus välttämättä anna mulle valmiuksia harjoittaa sellaista ammattia, jossa mun taidoista, persoonasta tai elämänkokemuksesta olisi oikeasti hyötyä. Mä en halua tehdä dollarimerkit silmissä kiiluen duunia, joka on mun mielestä ihan jees. Haluan tehdä jotain mistä oikeasti nautin ja olla ihan helvetin hyvä siinä. Oravanpyörässä juokseminen ei sitä välttämättä ole.

En tahdo olla kiittämätön siitä kaikesta, mitä mulla tällä hetkellä on. Jonkilainen identiteettikriisi on kuitenkin meneillään ja mulla on tosi ristiriitaisia fiiliksiä sen suhteen, miten mun tulisi nyt toimia. Toisaalta tahtoisin valmistua nopeasti ja siirtyä päämäärättömän haahuilun sijaan työelämään tekemään jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Toisaalta taas tuntuu, etten ole kokenut vielä tarpeeksi tai löytänyt sitä omaa juttuani. Muun muassa viime syksyn peruuntunut vaihto kummittelee jatkuvasti takaraivossa. Mua harmittaa, että jäin paitsi kokemuksesta, jota monet mun ystävät ovat kuvailleet elämänsä parhaaksi. Maisterivaihtokin voi jäädä vain haaveeksi, ellen suoriudu syksyn opinnoista riittävän hyvin arvosanoin, mikä lisääkin kouluahdistustani entisestään.

Valivalivali. Mihin mä sitten olen tällä hetkellä tyytyväinen? Tietysti siihen, että kontrollit ovat menneet mukavasti ja fyysinen terveys on väsymystä lukuunottamatta pysynyt kunnossa. Siihen, että vuoden kasvatuksen jälkeen hiukset ylttävät jo melkein kokonaan ponnarille. Ja lisäksi vielä siihen, että kohta on taas se aika vuodesta, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää hyräillä Last Christmasia julkisilla paikoilla. Kaikkein onnellisin olen kuitenkin siitä, että olen päässyt muuttamaan taas omilleni. Pidän kovasti mun uudesta asunnosta ja se tuntuu kodilta ihan eri tavalla kuin mun edellinen asunto Mikkelissä, vaikka onkin muutaman neliön pienempi.


Rakastan asua Punavuoressa, koska siellä tuoksuu meri. Joskus tuntuu tosi absurdilta kävellä sata metriä omalta kämpältä etelään ja löytää itsensä keskeltä Eiran luksuslukaaleja sekä saksalaisten statusautojen rivistöjä. Vaikka tunnelma Eirassa onkin melkein satukirjamaisen ihana, on silti aina mukava palata köyhälistön puolelle Rööperin rappioromanttisiin maisemiin. Loppuvuoden tavoitteena on oppia rakastamaan elämää kaikessa epätäydellisyydessään yhtä paljon.

13.7.2016

Syövän kootut opetukset

Mun diagnoosista tuli viime viikon perjantaina kuluneeksi tasan vuosi. Ihan käsittämätöntä, miten nopeesti aika on loppujen lopuksi kulunut, vaikka viime syksynä tuntuikin välillä siltä, ettei tunnelin päässä näy valoa ollenkaan. Tänä vuonna pääsin juhlimaan tärkeää vuosipäivääni Ruisrockiin, jonne voitin kolmen päivän vapaaliput Awake Again -nimisen bändin Facebook-kilpailusta. En tiedä, oliko kohtalolla sormensa pelissä, mutta aivan huippujuttu joka tapauksessa.

Koko viikonloppu kului siis festarimeiningeissä. Lauantaina ehdin myös käymään aamupäivällä perinteisillä Ruissitseillä, mikä oli loistojuttu, sillä näin pitkästä aikaa opiskelukavereitani. Festarialueella ruokaileminen ja hengittäminen on muuten huomattavasti helpompaa, kun henki- ja ruokatorvea ei paina nyrkin kokoinen lymfoomakasvain, joten jo se teki tästä Ruissista viimevuotista miellyttävämmän. Kokonaisuudessaan viikonloppu oli varsin onnistunut, vaikka jalat olisivatkin nyt pitkän hierontasession tarpeessa. Ensi vuonna uudestaan, tuolloin mun vuosipäivä osuukin sitten ruissilauantaille, joten silloin mut voi taas bongata Ruissalosta Fuck Cancer -lippis päässä.

Tän postauksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole ylistää Ruissia vaan reflektoida oppimiani asioita kuluneelta vuodelta. Tää ei syntynyt päivässä tai kahdessa vaan oon koonnut tähän ajatuksiani koko hoitojen sekä niistä toipumisen ajalta. Pahoittelen, että teksti saattaa tästä syystä pakoittain poukkoilla vähän ajatuksesta toiseen. En oo pitkään aikaan kirjoittanut mitään näin henkilökohtaista, joten jouduin vetämään syvään henkeä sekä laskemaan hitaasti kolmeen ennen kuin uskalsin painaa "julkaise"-nappia. Muutamaan otteeseen piti kyyneleitäkin pyyhkiä, mutta tässä ne nyt vihdoin ovat: syövän kootut opetukset.

Olen sairastanut syövän. Se ei määrittele mua ihmisenä, mutta se ei myöskään ole sellainen kokemus, jonka voisi pyyhkiä pois ja esittää, ettei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Olisi naurettavaa väittää, ettei sillä olisi mitään vaikutusta mun tulevaan elämään. Tottakai sillä on, ihan jo senkin takia, että tulevat neljä ja puoli vuotta joudun vielä käymään kontrolleissa mahdollisen uusiutumisen varalta. Enemmän syövällä on kuitenkin ollut vaikutusta mun asioiden tärkeysjärjestykseen sekä muutenkin elämänkatsomukseen. Uskon, että kokemuksena se on antanut mulle korvaamattomia eväitä elämään.

Palaan hetkeksi vuoden takaisiin tunnelmiin. Heinäkuun alussa olin oireillut jo monta kuukautta ilman kummempaa selitystä. Diagnooseja oli kyllä lääkärikäyntien myötä kertynyt vaikka muille jaettavaksi: oli refluksitautia, paniikkihäiriötä sekä flunssaa, mutta mikään hoidoista ei tuntunut tepsivän oireisiin. Mut oltiin jo niin monta kertaa todettu terveeksi, että tuntui lähes tyhmältä hakeutua vielä kerran lääkäriin. Onneksi sen kuitenkin tein, sillä muuten kasvainta ei olisi löydetty ja niin hirveältä kuin se tuntuukin tähän kirjoittaa, olisin joku kaunis päivä lopulta kuollut oireisiini. Vaikka lääkärit ovatkin Suomessa yleensä hyvin päteviä ja ammattitaitoisia niin tuolloin opin luottamaan omiin tuntemuksiini, sillä vain mä voin oikeasti tietää, milloin mulla ei ole fyysisesti kaikki ihan okei.

Keuhkokuvan löydöksen jälkeen mut lähetettiin päivystykseen, jossa mulle kerrottiin lymfoomaepäilystä ja kasvaimesta otettiin tarkemmat TT-kuvat. Kuvausten jälkeen kello läheni jo puoltayötä, mutta mut lähetettiin silti kotiin odottamaan soittoa. Kotona jouduin nukkumaan melkein istuvaltaan, koska selinmakuulla henki ei enää kulkenut kunnolla. Aikaisin seuraavana aamuna mut käskettiin heti takaisin, koska kasvaimesta olisi otettava välittömästi koepala. Vielä ennen biopsiaa sanoin mun äidille, etten hymyile enää koskaan. Olin onneksi väärässä, sillä hymyilin seuraavan kerran jo saman päivän aikana, vaikka koepalan tulos ei ollutkaan iloinen yllätys.

Mulle on annettu kattava tunneskaala, jonka kontrolloimisessa on joskus vaikeuksia ihan arjen murheissakin. Syöpädiagnoosi pisti sen kuitenkin aivan uusiin sfääreihin. Mä en enää tiennyt, mitä mun olisi pitänyt tuntea tai ajatella. Välillä mua suututti, välillä purskahdin itkuun ilman suurempaa syytä ja välillä pystyin heittämään kevyesti läppää sairaudestani. Myöhemmin ymmärsin, ettei syöpädiagnoosiin ole oikeaa reaktiota. Jokainen ihminen on yksilö, jolla on omat tapansa käsitellä tunteita ja kriisitilanteita. Siksi kukaan muu ei voi sanoa, mitä mä saan tai en saa tuntea. Vuodatettujen kyynelten lukumäärä ei määritä kenenkään vahvuutta eikä vitsailukaan tarkoita sitä, etteikö asiaa ottaisi vakavasti.

Pahimmasta alkujärkytyksestä selvittyäni olin päättänyt, että jaksan hoidot loppuun asti positiivisella asenteella. Ajan myötä se ei kuitenkaan osoittautunutkaan enää niin helpoksi. Joskus eteen tuli päiviä, jolloin olisin mielummin kuollut kuin kestänyt koko syöpäpaskaa ja sen hoitojen aiheuttamia sivuoireita. Silloin musta tuntui, että piilottelin positiivisten blogitekstieni takana, koska en uskaltanut myöntää, että mua pelottaa. Lopulta olo kuitenkin helpotti, kun sain jollekin sanottua, että mulla on paha olla. Oli huojentavaa ymmärtää, että joskus vahvuutta on myöntää olevansa heikko ja uupunut.

Ennen syöpää musta välillä tuntui, että mä oon vaan olemassa ilman sen kummempaa merkitystä. Se, miten ihmiset reagoi kuullessaan mun vakavasta sairastumisesta kuitenkin osoitti, että mun olemassaololla on syy ja olen monelle tärkeä ihminen. Sairaus vaikuttaa kaikkiin ympäröiviin ihmisiin ja kuulin monesti niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, että olin ollut heidän ajatuksissaan. Se oli aina yhtä koskettavaa kuulla ja tunnen edelleen mieletöntä kiitollisuutta mun tukijoukkoja kohtaan.

Syövän ansiosta myös monet mun ihmissuhteista syventyivät. Löysin ympäriltäni kultaisia ihmisiä, jotka tukivat mua alusta loppuun asti ja jaksoivat kuunnella myös niitä vähemmän positiivisia ajatuksia, jotka silloin tällöin tunkeutuivat mieleeni. Ne ihmiset pysyivät mun rinnalla hoitojen jälkeenkin. Valitettavasti syöpä paljasti ympäriltäni myös välinpitämättömiä, ajattelemattomia sekä empatiaan kykenemättömiä ihmisiä. Onneksi niitä ihania oli kuitenkin huomattavasti enemmän. Nyt ainakin ymmärrän paremmin, mitä ihmissuhteita mun tulee vaalia tulevaisuudessa.

Joidenkin ajattelemattomuus voi toki johtua siitäkin, että terveen ihmisen voi usein olla vaikeaa samaistua syöpää sairastavan tilanteeseen. Uskon, että vain saman läpikäynyt pystyy täysin samaistumaan ja ymmärtämään, millaista on sairastaa syöpää. Siksi olen kiitollinen myös siitä vertaistuesta, jota sain hoitojen aikana kohtalotovereiltani. Vaikka syöpähoidot ovatkin rankkoja, fyysiset oireet ovat hyvin pientä verrattuna siihen taisteluun, jota syöpäpotilas käy henkisellä tasolla. Syöpää sairastaessa on tosi vähän asioita, joita voi itse tehdä fyysisesti paranemisen eteen. Siksi on vaan luotettava lääkäreihin, toivottava parasta ja keskityttävä pitämään oma pää kylmänä. Mulle henkisesti vaikeinta oli jatkuva odottaminen, oli kyse sitten PET-kuvauksen tuloksista, seuraavasta hoitojaksosta tai edes sairaalan lounasajasta. Joskus päivät yksin kotona tuntuivat järjettömän pitkiltä. Silloin päivän paras hetki olikin se, kun pikkuveli saapui vihdoin koulusta kotiin ja tuli antamaan halin. Kaiken odottamisen myötä opin kuitenkin olemaan kärsivällisempi.

Sairastaessani opin myös, että vaikka olenkin täysi-ikäinen, olen silti aina vanhempieni lapsi. Olin sairastuessani asunut jo pari vuotta omillani ja olin seuraavaksi muuttamassa ulkomaille asumaan. Siksi tuntui oudolta tulla uudestaan niin riippuvaiseksi vanhemmistani. Ilman heitä en kuitenkaan olisi pärjännyt millään, varsinkaan niinä päivinä kun sivuoireet olivat kamalimmillaan. Mä en voi kuvitellakaan, miten hirveetä on ollut seurata sivusta oman lapsen kamppailua syöpää vastaan ja uskon, että mun vanhemmilla oli ajoittain vielä rankempaa kuin mulla. Oon aivan varma, että kumpikin mun vanhemmista olisi sairastanut syövän mun puolesta, jos se vaan olisi ollut mahdollista.

Kohdatessaan syövän kaltaisen vastoinkäymisen alkaa usein arvostamaan enemmän niitä pieniäkin asioita, jotka elämässä on hyvin. Maailmassa tapahtui vaikka mitä hirveyksiä mun hoitojen aikana ja niinä hetkinä yritin vaan miettiä, miten onnekas oon, että voin saada Suomessa ensiluokkaista syöpähoitoa melkein ilmaiseksi. Vain parilla promillella maailman asukkaista on samaan mahdollisuus.

Vaikka olenkin kiitollinen saamastani mahdollisuudesta jatkaa elämääni syövästä huolimatta, tulee sitä edelleen välillä valitettua pienistäkin asioista. Jos vuosi sitten huolenani oli hengissä selviäminen niin nyt taas murehdin, ehtivätkö hiukseni kasvaa kesän aikana tarpeeksi, että kehtaan syksyllä mennä kouluun. Noh, ehkä tää oli vähän kärjistetty esimerkki, mutta pointtina on, että ihmisen murheet ovat niin suhteellisia.

Sairastuttuani sain aikaa miettiä, mitä oikeasti haluan elämältä. Siksi kirjoitin bucket listin (aika kornia, tiedän). En sellaista, joita vilisee kaikissa lifestyle-blogeissa alkukesäisin vaan ihan rehellisen listan asioista, jotka haluan saavuttaa tai kokea ennen kun kuolema mut tältä maapallolta korjaa. Mulle on aikaisemmin ollut tärkeää edetä elämässä jatkuvasti ilman hidasteita. Syövän jälkeen olen ymmärtänyt, ettei vuosi tai pari suuntaan tai toiseen merkitse paljon mitään. Joskus on kuljettava kiertoteitä ja eksyttävä ennen kuin löytää itsensä oikeasta paikasta. Määränpääkin voi vielä muuttua matkalla.

Syöpä ei ehkä tehnyt musta maailmanparantajaa, mutta uskon rehellisesti olevani nyt parempi ihminen kuin ennen sairastumistani. Syöpä sai mut ajattelemaan syvällisemmin elämää ja sitä et miks me tällä maapallolla ollaan. Ennen kaikkea se kouli musta selviytyjän ja tarpeen vaatiessa löydän aivan käsittämättömän määrän voimaa itsestäni. Silti en ikinä toivoisi kenellekään syöpää vain koska siitä voi jäädä jotain käteenkin. Syöpä on paska tauti eikä mikään sielunmatka, enkä tosiaankaan muistele hoitojani lämmöllä. Rakastamieni ihmisten puolesta olisin kuitenkin valmis rämpimään läpi saman taistelun vaikka uudestaan.

Paska tauti, mutta tulipahan sairastettua.

7.7.2016

Stockholm

Hejsan!

Viime viikonloppu kului mulla miniloman merkeissä Tukholmassa. Mä en oo ollut kahteen vuoteen (kahta Tallinnan pikavisiittiä lukuunottamatta) ollenkaan ulkomailla, joten oli ihan kiva käydä jossakin, vaikka sitten ihan tuossa lahden toisella puolella. Tukholmassakin oon itseasiassa ollut vain kerran aikaisemmin ja silloinkin vain päiväseltään käymässä. Nyt lähdettiin reissuun perjantai-iltana ja palattiin Suomeen maanantain ja tiistain välisenä yönä, joten meillä oli useampi päivä aikaa tutustua kaupunkiin.

Lauantaina käytiin aamupäivällä Södermalmilla sijaitsevassa valokuvataiteen museossa Fotografiskassa. Museossa oli esillä mm. Greta Garbo -näyttely sekä kokoelma Bryan Adamsin otoksia julkisuuden henkilöistä. Jälkimmäisestä oli hauska bongailla tuttuja naamoja.




Lauantaipäivä kului shoppaillessa ja tarttuihan sieltä muutama alerättikin mukaan. Illalla käytiin vielä drinksuilla parissa baarissa. Ensimmäinen kohde oli Gamla Stanissa sijaitseva Corner Club, josta sai erityislaatuisia, joskin myös opiskelijan kukkarolle suht hintavia cocktaileja. Seuraavaksi suuntasimme vielä Radison Blu Royal Viking -hotellin 9. kerroksessa sijaitsevaan SKYBARiin, josta oli upeat näkymät öiseen kaupunkiin.


Sunnuntaina jatkettiin vielä hieman shoppailua ja käytiin syömässä Östermalmilla. Illalla vuorossa oli matkan kohokohta eli Coldplayn konsertti. Liikkuminen julkisilla konserttipaikalle Solnaan oli suhteellisen haasteellista, sillä sattuneesta syystä sinne halusi jokunen muukin samaan aikaan. Päästiin kuitenkin onnellisesti kohteeseen ja keikkakin oli aivan upea. Keikan alussa yleisölle jaettiin led-rannekkeet, jotka vilkkuivat eri väreissä keikan aikana muodostaen yleisöstä upean valomeren. Muutenkin keikan visuaalinen toteutus oli vähintäänkin samaa tasoa kuin parin viikon takaisessa MUSEn keikassa. Meillä oli hyvät paikat permannolla, joten päästiin nauttimaan värikkäästä confettisateesta sekä jätti-ilmapalloista, jotka pomppivat yleisössä keikan aikana. 



Maanantaina luovutettiin aamulla meidän Gamla Stanissa sijaitseva huone ja lähdettiin sitten vielä kävelylle Djurgårdeniin. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen ja koko puistoalue oli hyvin kaunis. Erityisen suloinen oli Rosendalin puutarha istutuksineen. Djurgårdenissa olisi viihtynyt varmasti pidempäänki ellei meidän olisi pitänyt lähteä vielä samana iltana lentokentälle Arlandaan.

Kokonaisuutena oli kyllä aivan mahtava reissu ja lähtisin Tukholmaan uudestaankin kaupunkilomalle. Seuraava reissu tehdään perheen kanssa kuitenkin Kroatian Splitiin ja sitäkin odotan innolla. Muutan sitä ennen vielä Helsinkiin, joten mukavia juttuja on tiedossa enemmänkin!


20.6.2016

Huippuviikko

Huh huh, viime viikko oli kyllä paras viikko vähään aikaan! Se sai mahtavan startin heti maanantaina, kun pitkän etsinnän jälkeen löysin itselleni asunnon Helsingistä. Asunnonmetsästys ei tosiaan ollut mitään helppoa hommaa, sillä kaikki vähänkään järkevän hintaiset yksiöt keskustan läheisyydestä vuokrattiin lähes heti ilmoitusten julkaisun jälkeen eteenpäin. Huijausyrityksiltäkään en asuntojahdissa välttynyt. Mulle nimittäin yritettiin vuokrata kämppää sillä ehdolla, että olisin maksanut ensimmäisen kuun vuokran sekä takuut ennen kuin olisin päässyt katsomaan asuntoa tai edes vuokrasopimusta. Siihen asti kämppä olikin vaikuttanut liian hyvältä ollakseen totta. Itse olen välillä niin sinisilmäinen, että olisin saattanut uskoakin koko jutun, mutta onneksi vanhemmat tajusivat, että homma haiskahtaa ja pahasti.

Uusi kämppä löytyi lopulta Punavuoresta. Koolla asuntoa ei suinkaan ole pilattu, neliöitä nimittäin löytyy ruhtinaalliset 17,5. Niin pienen asunnon sisustaminen vaatikin jo vähän taktista silmää, sillä hukkaneliöihin ei juurikaan ole varaa. Asunto vapautuu vasta elokuun alussa, joten mulla on tässä hyvää aikaa metsästää asuntoon tarpeeksi pientä ruokapöytää, koska mun nykyinen sinne tuskin mahtuu. Asunnon pientä kokoa kompensoi kuitenkin Punavuoren kaunis miljöö sekä loistava sijainti. Pääsen sieltä suht nopeasti kävellen Töölöön kouluun sekä Kamppiin, josta sitten huristelen viikonloppuisin Onnibussilla tyhjentämään porukoiden ruokakomeroita. 

Tiistaina huippuviikko jatkui Musen keikalla Hartwall Arenalla. Keikka oli visuaalisesti toteutettu upeasti ja permannon päällä lentelevät pyöreät lennokit jatkoivat saumattomasti yhtyeen Drones-konseptialbumin teemaa. Keikan päätti mun ehdoton suosikki Musen biiseistä eli Knights of Cydonia. Mulle tulee kyseisestä biisistä kylmät väreet ihan vaan bussipysäkillä kuunnellessakin ja nyt livenä sama efekti oli moninkertainen siihen verrattuna.


Keskiviikkona tein pikavisiitin Mikkeliin, josta sain vihdoin kauppatieteiden kandidaatin tutkintotodistukseni. Tuntui kyllä ihan mahtavalta saada viimein paperit oikeasti käteen, vaikka juhlistinkin sitä jo huhtikuussa, kun suurin osa vuosikurssistani valmistui. Samalla tuntui vähän haikealta, sillä nyt mulla ei enää ole mitään "pakollista" syytä käydä Mikkelissä, jossa oon kuitenkin asunut suurimman osan täysi-ikäistymisen jälkeisestä elämästäni.


Illalla palasin Helsingin kautta takaisin Turkuun, sillä torstaina mun piti aloittaa valmistelemaan kandijuhlia, jotka pidin perjantaina kavereilleni. Tein juhliin vaahtokarkki-kinuskijuustokakun, josta tuli kyllä ihan taivaallisen hyvää, vaikka itse sanonkin.


Lauantaina käytiin kavereiden kanssa pelaamassa Room Escapea. Kyse on siis huonepakopelistä, jossa on tarkoitus päästä ulos huoneesta tunnin sisällä ratkoen erilaisia tehtäviä, jotka vievät pelissä eteenpäin. Meidän porukka selvisi haasteesta ja aikaakin jäi runsaat viisi minuuttia ylimääräistä. Tää oli mulle jo toka pelikerta ja edelleen voin kyllä suositella kokeilemaan. Mun pelaamiin huoneisiin voi varata aikoja täältä sekä täältä. Kertokaa myös toki mikäli teillä on kokemuksia muista Room Escape -huoneista!


30.5.2016

School's Out, Summer's In

Toukokuu vaihtuu kohta kesäkuuksi ja samalla tapahtumarikas kevät lähentelee loppuaan. Sain pari viikkoa sitten kandiopintoni Mikkelissä päätökseen, mikä tarkoittaa myös sitä, että jouduin hyvästelemään Mikkelin viimeisen kerran asuinkaupunkinani. Vaikka ajoittain mulla olikin vaikeuksia sopeutua normaaliin arkeen ja tunsin itseni välillä hieman ulkopuoliseksi, kevät meni loppujen lopuksi tosi nopeasti ja tuntui haikealta jättää taas yksi etappi elämästä taakseen ja jatkaa kohti uusia seikkailuja.

Toistaiseksi mun seikkailut siirtyivätkin takaisin Turkuun, jossa nyt asustelen vanhemmillani kunnes löydän Helsingistä sopivan asunnon syksyä varten. Toistaiseksi asunnonmetsästys ei ole tuottanut tulosta, sillä opiskelija-asuntoihin on niin järjettömän pitkät jonot ja yksityisten vuokrat ovat opiskelijalle vähän suolaisia. Asiaa tietysti vaikeuttaa sekin, että olen asunnon sijainnin suhteen aika nirso, sillä asuisin mieluiten keskustan tuntumassa. Onneksi tässä on vielä aikaa elokuuhun asti. Tosin kämppä olisi hyvä löytää ennen korkeakoulujen yhteishaun tulosten julkistamista, koska silloin vuokrayksiöiden kysyntä nousee huomattavasti. Kaikki apu asunnon löytämiseen otetaan siis myös lukijoilta mieluusti vastaan!

Koulun loppumisen jälkeen oon oleskellut paljon meidän mökillä. Koska viime kesä meni mun osalta vähän harakoille sairastumisen takia, oonkin ajatellut lomailevani tämän kesän ihan suosiolla. Ehtiihän niitä töitä tehdä vielä ihan yllinkyllin. Pelkästään parin viikon toimettomuus on kuitenkin tehnyt musta niin flegmaattisen, että jossain vaiheessa varmaan täytyy keksiä jotain rakentavaa tekemistä. Ehkäpä löytäisin nyt aikaa ja energiaa aktivoitua täällä blogin puolella, keväällä kun kirjoittaminen jäi muiden kiireiden takia vähäiseksi. Mulla on kyllä luonnoksena useampikin keskeneräinen teksti, joissa pohdiskelen syöpään liittyviä asioita. Välillä on vaan niin vaikeaa pukea omia fiiliksiä sanoiksi, että en ole saanut niitä hiottua julkaisukelpoisiksi. Kuun alussa mua kuitenkin haastateltiin aiheesta ylioppilaslehti Ainon artikkelia varten ja sen voi nyt käydä lukemassa täältä.

Sellaiset olivat kuulumiset tällä kertaa. Mukavaa alkavaa kesää kaikille!

6.5.2016

Wappu 2016

Heissan jälleen! Vapusta on nyt kulunut jo tovi, mutta ajattelin postvappudepressiotani lieventääkseni kirjoitella hieman viikon takaisista kuulumisistani. Tänä vuonna mun vappu alkoi hyvissä ajoin jo edeltävän viikon keskiviikkona WappuAallon ja NESU-KY:n vappusitsien merkeissä Otaniemessä. Jatkojen jälkeen palasin kuitenkin jo seuraavaksi aamuksi Mikkeliin, sillä muutamat kouluhommat odottivat vielä ennen viikonloppua.

Perjantaina sitsattiinkin sitten vuorostaan Mikkelissä, kun toisen vuoden opiskelijat saivat Capstone-kurssinsa päätökseen ja juhlistivat sitä perinteisillä Thesis-sitseillä, joiden teemana oli tänä vuonna Old Hollywood Glam. Sitseillä jaettiin toisen vuoden opiskelijoille myös palkintoja erinäisistä suorituksista, kuten ”Hangover of the Year”, ”Best Ass” ja ”Party Animal”, jonka kalastelin viime vuonna vastaavilla sitseillä omiin nimiini.


Sitsailut eivät kuitenkaan päättyneet perjantai-iltaan vaan seuraavana aamuna lähdettiin parin kaverin kanssa Ouluun NESU-Finanssin Make America Great Again –sitseille. Ennen sitsejä ehdittiin sopivasti pyörähtämään Oulun keskustassa ja nappaamaan pakolliset turistikuvat Toripolliisin kanssa. Sitsit sujuivat hyvin ja aamulla lähdettiin suhteellisen väsyneissä tunnelmissa takaisin kohti Mikkeliä.


Viikonlopun jälkeen pidin muutaman päivän taukoa juhlinnasta, sillä varsinkin Oulun reissun jälkeen kunnon yöunet tekivät hyvää. Torstaina vappuhulinat saivat kuitenkin jatkoa, kun suuntasin Helsinkiin Kymppisuoraa varten. Kymppisuora on KY:n ilmailukerhon KY-mpin järjestämä appro, jossa kierretään 10-ratikan reitin varrella sijaitsevia baareja sekä tehtävärasteja. Vaikka approlla olikin hauskaa, tunnelmaa hieman latisti sateinen ja kolea sää. Itse en jäänyt Kymppisuoran jatkoille Helsinkiin vaan lähdin puolilta öin bussilla Turkuun keräämään voimia viikonloppua varten.

Lauantaina oli vuorossa itse pääpäivä ja lähdin aamulla Turusta takaisin Helsinkiin, jossa vapunvietto alkoi KY-talolla vapputerassin ja PreMantan merkeissä. Torstain sateinen sää oli muuttunut auringonpaisteeksi ja muutenkin ilmassa oli ihanaa kevään tuntua. 


KY-talolta matka jatkui KY:n vappukulkueen mukana Mantalle, jossa lakitusvuorossa oli Taideyliopisto. Mantan lakituksen jälkeen lähdettiin Tuomiokirkolle, jossa on perinteisesti ollut Mikkelin kampuksen opiskelijoiden ja alumnien tapaaminen.


Illalla viimeisenä pysäkkinä toimi Kaivohuone, jossa esiintyjänä oli tänä vuonna Robin. Ylpeänä turkulaisena olin tästä erittäin innoissani ja mulla olikin Ränniranneke, jolla pääsin sisään jonottamatta, jotta olisi enemmän aikaa etsiä hyvä paikka keikan ajaksi. Paikka löytyi lopulta tokasta rivistä, mutta sen verran reunasta, että tanssimisellekin oli tilaa. Keikka oli hyväntuulisen energinen ja Robin heitti lavalla pariin otteeseen jopa voltin. Musta oli kuitenkin vähän hassua, että Robin laittoi esiintyessään hetkeksi ylioppilaslakin päähänsä, mikä omasta mielestäni on vähän etiketin vastaista, herra kun ei itse vielä ole ylioppinut, mutta ehkä se nyt tämän kerran häneltä sallittakoon. Muuten olin keikkaan hyvinkin tyytyväinen.

Sunnuntaina ainejärjestömme Probba kokoontui vielä Ullikselle viettämään kaunista kevätpäivää ennen kuin lähdettiin illalla bussilla takaisin kohti Mikkeliä. Vaikka ilma oli lauantaina ja sunnuntaina hyvinkin aurinkoinen, tunsin oloni jo bussimatkalla flunssaiseksi ja seuraavat kaksi päivää olinkin siksi saikulla. Tiistaina sain kuitenkin antibiootit ja sen jälkeen olo on onneksi kohentunut. 

Keskiviikkona lähdin tentin jälkeen Mikkelistä taas kerran Helsinkiin, jossa mua haastateltiin Aino-lehden artikkelia varten. Maanantaina olisi vielä tarkoitus ottaa samaa artikkelia varten kuvat jossakin päin Helsinkiä. Haastattelun jälkeen jatkoin Helsingistä Turkuun, jossa vietän loppuviikon. Pääasiassa olen oleskellut mökillämme nyt kun on kerta ollut näin ihanat ilmat. Toivottavasti säät myös pysyvät yhtä aurinkoisina ja lämpiminä.

Mukavaa ja aurinkoista viikonloppua!

PS. Kolmen viikon takaiset kontrollikuvat olivat puhtaat eli nyt vain sitten odotellaan hymyssä suin seuraavia!

10.4.2016

Kevätloma ja muita höpinöitä

Heissan ja hyvää sunnuntai-iltaa kaikille! Taas on päässyt vierähtämään pari viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoittelin kuulumisistani, joten tänään päätin palata näppäimistön ääreen ja kertoa viimeaikaisista tapahtumista.
 
Viime viikolla vietin kevätlomaa Turussa. En ollut tehnyt mitään ihmeempiä suunnitelmia lomalle, mutta lopulta päätettiin äidin kanssa lähteä ihan extempore risteilylle. Ei ollut mikään turha reissu, sillä laivalta tarttui mukaan muun muassa Ted Bakerin mekko mun vuosikurssin valmistujaisiin, joita juhlitaan ensi viikon lauantaina. En itse saa tuolloin vielä tutkintotodistusta, mutta on ihanaa nähdä kavereita taas pitkästä aikaa täällä Mikkelissä. Eikä mullakaan enää onneksi ole paljoa opintoja jäljellä tänä keväänä, enää kaksi kurssia ja sitten on tutkinto kasassa.
 

Mun opiskelut ei kuitenkaan pääty siihen, sillä viime viikon tiistaina sain opiskelupaikan Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun markkinoinnin maisteriohjelmasta. Syksyllä on siis edessä muutto Helsinkiin ja nyt viikonloppuna täyttelinkin jo hakemuksia opiskelijakämppiä varten. Nyt sormet ristiin, että osuisi joku hyvä kohdalle.
 
Viikko sitten olin pitkästä aikaa sairaalassa, kun jouduin kuumeen ja pahoinvoinnin takia päivystykseen. Mitään ihmeempiä ei ainakaan keuhkokuvasta tai labroista löytynyt eli meni jälleen heikon vastustuskyvyn piikkiin. Tän viikon torstaina kävin myös mun ekoissa kontrollikuvauksissa, joiden tuloksista kuulen ensi tiistaina. Jatkossa multa tullaan ottamaan kontrolleissa PET-kuvat, mutta tällä kertaa otettiin poikkeuksellisesti TT, sillä PETissä saattaisi vielä näkyä jotain aktiivisuutta johtuen alkuvuoden sädehoidoista. TT on muuten paljon mukavampi tutkimus kuin PET, mutta en varmaan ikinä totu siinä käytettävään varjoaineeseen. Siitä tulee nimittäin sellanen lämmin fiilis alavatsaan ja tuntuu siltä et pääsis kuset housuun. Aina se jotenkin pääsee yllättämään, vaikka kuinka etukäteen muistutettaisiin.
 
Perjantaina puolestaan olin Sylvan FUCK CANCER -kampanjan bileissä Helsingin Nosturissa. Ennen varsinaisia bileitä käytiin drinksuilla yhdessä salakapakassa, jonne meidät johdatettiin 100 Dogs -nimisestä baarista. Tunnelma, asiakaspalvelu sekä itse drinksut olivat kaikki ensiluokkaisia, joten en voi muuta kuin suositella. Baarissa oli tarjolla kunnon hifistelydrinkkejä, joiden hinta voi tuntua hieman suolaselta, jos on tottunut kolmen euron hanaolueen, mutta kerrankos sitä.
 

Oli mukavaa tavata muita nuoria aikuisia, joilla on taustaa syövän kanssa, sillä kokemusten vaihtaminen on edelleen hyvin terapeuttista ja auttaa jatkuvasti löytämään uusia näkökulmia syöpään ja siitä toipumiseen myös henkisesti. Nyt uskon myös, että uskallan tulevaisuudessa osallistua rohkeammin Sylvan toimintaan ja mahdollisesti ryhtyä vertaistukihenkilöksi.

17.3.2016

Maaliskuun kuulumiset

Oon pitänyt bloggailusta taukoa koulukiireiden takia, mutta nyt aattelin taas vähän päivitellä mun kuulumisia, sillä muutama lukija on jo ehtinyt huhuilla mun perään. Oon nyt asustellut täällä Mikkelissä runsaat 1,5 kuukautta ja elämä on lähtenyt kivasti rutinoitumaan. Lisäksi oon näinkin lyhyessä ajassa saanut uusia ihania ystäviä ja muutenkin viihdyn Mikkelissä hyvin. Silti mulla on välillä kova ikävä Turkua ja mun perhettä. Siksi viikon päästä alkava kevätloma tulee kyllä tarpeeseen. Muutenkin oon innoissani kevään lähestymisestä, vaikka viimeaikaiset loskasäät ei olekaan ollut kauhean mieluisia.
 
Koulu on sujunut ihan hyvin, vaikka en aina ihan satasella jaksakaan panostaa. Tässä kohtaa on tärkeämpää, etten polta itteäni loppuun, jotta jaksan vielä puristaa loput kolme kurssia. Niiden jälkeen olisikin sitten tarkoitus saada kandin paperit käteen, sillä kandityöni kirjoitin jo viime keväänä. Loppusuora siis häämöttää jo!

Nyt viimeaikoina ohjelmassa on kuitenkin ollut muutakin kuin pelkkiä koulutöitä. Viime viikolla mun opiskelijajärjestö, Probba, järkkäsi appro/rastikierrostapahtuman nimeltä Mikkeli Road Trip eli tutummin MRT. Teemana oli tänä vuonna ”Jungle Fever” ja mä olin itse pitämässä rastia, jolla pelattiin flipcuppia. Hauskaa oli, niin itse tapahtumassa kuin jatkoillakin.
 


Tän viikon tiistaina pääsin jälleen sonnustautumaan haalareihin kun vuorossa olivat Tänään Juan –sitsit. Siellä olin ensimmäistä kertaa toastmasterin roolissa ja alkukankeudesta huolimatta homma sujui ihan hienosti. Oli mielenkiintoista nähdä sekin puoli sitseistä.
 

Huhtikuun alussa mulla on taas TT-kuvaus, jolla tsekkaillaan miltä mun välikarsinassa näyttää nyt kun hoitojen loppumisesta on kulunut reilut 2 kuukautta. Kyse on siis ihan rutiinikontrollista, joita mulla on säännöllisesti vielä viiden vuoden ajan. Vähän jännittää, sillä viimeksi multa on otettu TT sädehoitojen alkupuolella, mutta oon silti hyvin luottavainen siihen, että kaikki on edelleen ihan kunnossa.

Ihanaa alkukevättä kaikille!