Perjantai 13.

Tää on taas niitä päiviä, kun tekis mieli näyttää maailmankaikkeudelle keskisormea. Mä olin tiistaina jälleen PET-kuvauksissa ja tänään mun lääkäri soitti sen tuloksista. Tulokset ei kuitenkaan ollut ihan niin hyvät kuin olin odottanut. 

Tuumorin pinta-ala ei oo kasvanut, mutta PET-kuvan perusteella syöpäsolujen aktiivisuus on lisääntynyt. Siksi sädehoitoja ei voidakaan aloittaa nyt vaan musta täytyy ensin ottaa uus koepala tilanteen varmistamiseksi. Kyseessä voi olla harhalöydös, mutta pahimmassa tapauksessa syöpä on lähtenyt uudestaan aktivoitumaan, mikä tarkoittaisi uusia sytostaattihoitoja.

Viime viikolla olin myös kurkkulääkärillä ja mun toinen äänihuuli todettiin osittain halvaantuneeksi. Hermo on ilmeisesti vaurioitunut hoidoista, mutta se voi palautua itsestään. Muussa tapauksessa ääntä voidaan yrittää kohentaa hoitojen jälkeen ääniterapian avulla, mutta toistaiseksi asialle ei voida tehdä mitään.

Jäi ehkä vähän lyhyeksi tää kirjoitus, mutta oikeastaan mulla ei edes ole kauheasti sanottavaa. Mä tiedän, että selviin tästä kyllä, oli koepalan vastaus sitten mikä tahansa. Lähinnä vaan vituttaa jatkuva odottaminen ja epätietoisuus. Tähän asti oli näyttänyt jo niin lupaavalta, että olisin hyvinkin kuvitellut palaavani kouluun vuodenvaihteen jälkeen. Nyt en sitten tiedä.

PET update

Kuluneen viikon ajan oon hermoillut viime torstaisen PET-kuvauksen tuloksia ja tänään viimein koitti päivä, jona marssin labrojen kautta lääkärin vastaanotolle kuulemaan uutisia mun hoitojen tähänastisesta tehokkuudesta. Mikäli joku on tuloksia puolestani jännitellyt, niin tässä kohtaa voitte huokaista helpotuksesta, sillä uutiset olivat loistavia!

Välikarsinan tuumori on pienentynyt lupaavaa vauhtia ja keuhkojen nodulukset ovat jo hävinneet kokonaan. Kuulin jonkin verran myös mun hoitojen jatkoista. Samoilla sytostaattihoidoilla jatketaan vielä ainakin kaksi kierrosta ja sytostaattikuurien jälkeen hoidot jatkuvat luultavimmin sädehoidoilla. Matkaa parantumiseen on siis vielä jäljellä, mutta paljon on takanakin. Juuri nyt on kevyt olo ja hymyä pukkaa huulille pakostakin. Huomenna onkin siis hyvä päivä aloittaa hoitojakso numero viisi. 

Mä oon alusta asti lähtenyt taistelemaan syöpää vastaan sillä asenteella, että kyllä tää vielä nujerretaan. Kaikesta positiivisuudestani huolimatta mun takaraivossa on silti ajoittain kummitellut pieni epävarmuus. Nyt mä sain kuitenkin ensimmäistä kertaa konkreettisen todisteen hoitojen etenemisestä ja sitä myötä itselleni vahvistuksen siitä, että sivuoireista kärsiminen ei oo ollut turhaa ja mä ihan oikeasti pystyn tähän. Helppoa se ei ole, mut kovassa paineessahan ne timantit syntyykin.