Post-Chemo Hair

Miten musta tuntuu, että vaikka kuinka pyytäisi kampaajaa leikkaamaan pituudesta vaan pari senttiä pois, niin silti kampaamon lattialta löytää hetken kuluttua melkein puolet rakkaista hiuksistaan. Ärsyttävää, eikö vain? Jos kerrotte sen ärsytyksen vielä luvulla miljoona, niin pääsette melko lähelle sitä fiilistä, joka mulla oli silloin, kun mun jumalattoman paksut sekä vyötäisille ylttäneet hiukset alkoivat irtoilemaan tuppoina mun ensimmäisen sytostaattikuurin jälkeen. Tuli siinä muutaman kerran itku puseroonkin, kun hiuksia harjatessa puolet tukasta jäikin kiinni harjaan.

Ennen viimeistä sytostaattikuuria mulla oli päässä enää muutama hassu haiven, jotka nekin ajelin lopulta pois. Todennäköisesti ne olisivat kyllä tippuneet ihan itsestäänkin, sillä viimeisen kuurin jälkeen multa irtosi vielä kulmakarvoja ja melkein kaikki ripsetkin.

Nyt tuosta viimeisestä sytostaattikuurista on kulunut jo runsas vuosi, joten mun hiukset ovat jo saaneet kasvaa hyvän aikaa takaisin. Kasvattaminen on kuitenkin vaatinut enemmän kärsivällisyyttä kuin ennalta osasin odottaa. Jostain syystä olin nimittäin vielä hoitojen aikaan sellaisessa uskossa, että kyllä mulla varmaan viimeistään kesään mennessä on polkkatukka. Noh, ehkä ens kesänä sitten!

Jos mua ei näe ihan joka päivä niin mun hiukset ja niiden kasvaminen on tietenkin asia, johon kiinnittää helposti huomiota. Kuten varmasti moni muukin entinen sytostaattipotilas, kuulen siksi usein kommentteja mun hiuksista:

"Ompas sun tukka taas kasvanut!"

"Sulle kyllä sopii tosi hyvin noi lyhyet!"

"Tuleepas niistä paksut!"
"Onks sulla ennenkin ollut noin kiharat?"

Tottakai on mukavaa kuulla kohteliaisuuksia, mut mun on välillä todella vaikeeta reagoida niihin mitenkään järkevästi, koska itse kaipaan pitkiä hiuksiani kovasti. Olihan ne nyt aika mielettömän pitkät ja upeet, vaikka itse sanonkin. Toisaalta tiedän, etten ikimaailmassa olisi uskaltanut leikata lyhyitä hiuksia saati ajella päätäni kaljuksi ellen olisi sairastunut. Onhan tää välillä ollut ihan kivaa vaihtelua ainakin käytännöllisyyden kannalta.

En kuitenkaan edelleenkään tunne oloani mukavaksi lyhyissä hiuksissa. Lyhyet hiukset eivät anna yhtään armoa kasvojeni kauneusvirheille ja mulla on jatkuvasti epänaisellinen olo. Mun ulkonäön viehättävyydestä on varmasti eriäviäkin mielipiteitä, mutta itse myönnän olevani niin median kauneusihanteiden aivopesemä, etten koe olevani enää yhtä kaunis kuin ennen. Välillä ihan söpö tai nätti, mutta senkin eteen täytyy tehdä duunia. Vaikka tiedän hyvin, että tää on tosi pinnallinen ja pieni asia verrattuna kaikkeen muuhun syövän aiheuttamaan harmiin, on se kuitenkin iso osa mun omaa identiteettiä sekä itsetuntoa.

Mitä tähän kiharuuteen tulee niin sytostaattihoitojen jälkeen hiukset voivat aluksi kasvaa erityisen paksuina ja kiharina (aka. chemo curls). Myös väri voi poiketa siitä, mitä se tulee jatkossa olemaan ja usein hiukset kasvavatkin aluksi harmahtavan sävyisinä. Näin on käynyt myös mulle, enkä siksi osaa sanoa, onko tää mun hiusten lopullinen väri tai tekstuuri. Mulla on kuitenkin lapsuutta sekä sytostaattien aikaisia vauvahaivenia lukuunottamatta ollut todella paksut hiukset, joten en usko sen muuttuvan, vaikka kiharat hiuksistani ajan myötä katoaisivatkin. Tällä hetkellä kuitenkin ärsyttää se, ettei nää kiharuutensa vuoksi oikeen tahdo enää pysyä aisoissa ja lopputuloksena on usein sojottava pörröpää, eikä mikään hemaisevan seksikäs sellainen.

Viimeisen sytostaattikuurin jälkeen kasvatin hiuksiani vuoden leikkaamatta niitä kertaakaan. Syksyllä aloin syömään myös biotiinia, jotta prosessi nopeutuisi edes vähän. Olin ajatellut jatkavani samaan malliin kunnes olisin tyytyväinen hiusteni pituuteen, mutta viime viikolla sain tilaisuuden osallistua KC Professionalin leikkaus- ja värikoulutukseen, jossa mun sytotukka pistettiin uuteen uskoon. Maantienharmaa kuontalo sai väistyä pastellipersikan sävyn tieltä ja mun "ever-so-graceful" takatukkakin sai vihdoin lähtöpassit. Oon itse ihan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka edelleen kaipailen hiuksiini lisää pituutta. Sainpahan nyt kuitenkin edes jotain piristystä tähän marraskuun harmaaseen ankeuteen.

Tää marraskuu onkin ollut jotenkin erityisen ankea. Lähestyvä joululoma tulee tarpeeseen, sillä musta tuntuu, etten ole koko syksynä päässyt lataamaan akkuja oikein kunnolla. Tsemppiä kaikille muillekin vuoden viimeisiin rutistuksiin!

Back 2 Basics

Hoitojen loppumisesta on vierähtänyt jo kokonainen kuukausi ja siinä ajassa onkin ehtinyt tapahtumaan vaikka mitä! Kolme viikkoa sitten muutin takaisin Mikkeliin omaan asuntoon. Oli ihanaa päästä taas sisustamaan omaa kämppää ja olenkin viihtynyt asunnossani loistavasti.

Muuton myötä jatkoin myös opiskelujani. Mut otettiin täällä hyvin vastaan, oli ihanaa nähdä kavereita pitkästä aikaa ja tutustua uusiin fukseihin. Vaikka pääasiassa olenkin ollut ilman peruukkia koulussa, välillä olen vaihtanut päiväksi hiustyyliä ihan vain hämmentääkseni ihmisiä. 

Paluu normaaliin arkeen on muutenkin tuntunut hyvältä, vaikka olenkin luentojen jälkeen usein aivan poikki. Lisäksi onnistuin heti ensimmäisellä viikolla hankkimaan itselleni sitkeän nuhan. Sillekin löytyi kuitenkin selitys ensimmäisten kontrolliverikokeiden tuloksista: leukosyyttien sekä auttaja-T-solujen arvot olivat vielä alhaiset, mikä taas heikentää elimistön immuunijärjestelmää. Kyllä se vaan kertoo siitä, että aika tuhtia tavaraa sinne suoneen puolen vuoden ajan tiputeltiin, kun kroppa joutuu edelleenkin niistä toipumaan.

 

Kävin myös uudelleen foniatrilla tutkituttamassa halvaantuneen äänihuuleni ja nyt vasemmassa äänihuulessa näkyi jo liikettä. Olenhan sen huomannut äänestänikin, joka on nyt paljon vahvempi kuin loppusyksystä. Siitä huolimatta käyn muutaman kerran puheterapiassa, jotta ääni kuntoutuisi täysin ennalleen; laulaminen nimittäin ei vieläkään onnistu aivan samaan malliin, mikä entisenä kuorotyttönä vähän harmittaa.

 

Viime viikon torstaina vietettiin Maailman syöpäpäivää ja sain asian tiimoilta yhteydenoton MTV Lifestylen toimittajalta. Mun ja maikkarin yhteistyönä syntyikin sitten artikkeli, jonka voi käydä lukaisemassa täältä.

20 doses of 1.7 Gray

Eilen alotettiin mun sädehoidot ja tänään sain jo mun toisen 1.7 Gy (Gray) sädeannoksen. Itse sädehoito ei tunnu miltään, siellä vaan makoillaan yksin isossa huoneessa ja kuunnellaan hengitysohjeita samalla kun laitteet pyörii ympärillä. Joitain sivuoireita voi ilmaantua hoitojen jälkeen, mutta niiden ei pitäisi olla kovin voimakkaita, sillä sädeannos on lymfooman hoidossa suhteellisen pieni verrattuna moneen muuhun syöpään.

Näitä hoitoja mulla on nyt sitten jatkossa jokaisena arkipäivänä ja yhteensä hoitokertoja tulee 20, joista viimeinen on 11. tammikuuta. Tuntuu niin hassulta, että pystyn vihdoin merkitsemään kalenteriin päivän, jolloin tää kaikki on kontrolleja lukuunottamatta ohi.

Mitä lähemmäs edetään hoitojen loppumista, niin sitä enemmän tulee suunniteltua elämää syövän jälkeen. Mä rakastan suunnittelemista ja koko hoitojen ajan oon koonnut listaa asioista, jotka haluaisin parannuttuani toteuttaa. Samalla oon haaveillut siitä, miten siistiä elämä tulee olemaan syövän selättämisen jälkeen. Motivaatio päästä eteenpäin elämässä ja nauttia iloisista, arkisistakin asioista on suuri, kun on jonkin aikaa ollut eristyksissä normaalista elämästä.

Silti mua pelottaa, et mun elämää alkaa varjostamaan pelko siitä, että taas käy jotain ikävää ja joudun suunnitelmien epäonnistuessa pettymään uudestaan. Lisäksi pelkään, että mun suunnitelmat on liian kunnianhimosia enkä motivaatiosta ja tahdonvoimasta huolimatta pystykään toteuttamaan niitä. Se tuntuis pahalta, koska tunnen jo nyt jääneeni muista jälkeen. Mun pitäis ehkä oppia olemaan itselleni armollisempi ja hyväksyä se, että syöpähoidoista toipuminen saattaa viedä aikaa eikä kaikkeen voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Mä en silti halua alkaa jarruttelemaan mun elämää vaan sen takia, että kerran kävi tosi paska tuuri. Jos mä jaksan taistella tän vastoinkäymisen kunnialla loppuun, niin ei oo kauheen montaa asiaa, joka vois mua sen jälkeen enää horjuttaa. Ja vaikka horjuttaisikin niin ei sekään ole heikkoutta.

Asiasta kukkaruukkuun, hiusten kasvattaminen on kyllä varsin kiehtovaa hommaa. Sieltä ne vaan päivä päivältä kasvaa ja mun päälakea koristaakin tällä hetkellä pehmeä ja hento siilitukka, joka oikeastaan näyttää ihan kivalta. Kulmakarvatkin on jo näyttänyt kasvun merkkejä ja kohta pääsen nyppimään niitä taas alkuperäiseen muotoonsa. Ripset puolestaan vaativat hieman enemmän kärsivällisyyttä, mutta eiköhän nekin vielä kasva entiseen mittaansa.

Sellaiset olivat kuulumiset tällä kertaa, oikein mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Wigin' it

Instagramissa mua seurailleet onkin jo saattanut nähdä pientä sneak peekia mun uudesta feikkitukasta, mutta päätin esitellä uuden reuhkani täällä bloginkin puolella. Peruukki ylettää noin solisluiden kohdalle ja on sävyltään keskitumma vaaleammaksi liukuvärjäytyillä latvoilla. Aikaisemmin mullahan on siis ollut pitkät vaaleat hiukset, joten tää on siihen ihan kivaa vaihtelua. Lyhyempi malli pysyy toivottavasti myös hyvänä talven sähköisissä ilmoissa.

Tämän Suomesta hankitun peruukin lisäksi tilasin Kiinasta Amazonin kautta kolme lämmönkestävää pidempää peruukkia, joita voi siis muotoilla esimerkiksi kiharrusraudalla. Peruukkien laadusta en mene takuuseen, sillä sen verran edullisia olivat. Nämä ovatkin lähinnä juhlakäyttöön, sillä ne ovat päivittäiseen käyttöön pituutensa vuoksi ehkä vähän epäkäytännöllisiä. Tosin pidempi mitta tuntuu itsestäni kotoisalta, sillä olen siihen tottunut omien hiuksieni kanssa.  Mitäs tykkäätte? 

Omat hiukseni eivät ole vieläkään kokonaan lähteneet vaan päätäni peittävät edelleen vaaleat ja ohuet vauvahaivenet. Jotain niin sympaattista niissä on, etten ole raaskinut ajella päätäni kokonaan kaljuksi. Toistaiseksi olen liikkunut ulkona joko lippis tai pipo päässä, sillä ne ovat hiostaneet vähemmän kuin peruukki. Kunhan ilmat vähän viilenevät, niin mua nähdään varmasti enemmän myös uusissa peruukeissani.

Banana for scale

Pienimuotoista hiustenlähtöpäivitystä eli tässä hiusten harjauksen lopputulos, banana for scale. Hiuksia löytyy onneksi vielä päästäkin, tosin letin paksuus on enää puolet siitä mitä se oli viikko sitten. Eli pian pääsee valkkailemaan peruukkia pään peitoksi. Nyt onkin siis mahdollista vaikuttaa siihen, nähdäänkö mut jatkossa blondina, brunettena vai kenties punapäänä.

Tähkäpään saattohoito

Mun pitkästä ja jumalattoman paksusta vaaleasta reuhkasta on ajan myötä muodostunut mun tavaramerkki. Kaikki, jotka on vähänkään tarkkaillut mulle ominaisia maneereja, on varmaan huomannut, että haron, pöyhin ja näperrän mun hiuksia jatkuvasti. Teen sitä edelleen, tosin nyt käteen jää joka kerta tupollinen mun vaaleita, ihania hiussuortuvia.

Sytostaattihoidot on siis edennyt siihen pisteeseen, että Tähkäpään saattohoito on tullut ajankohtaiseksi. Hiuksista luopuminen on vaikeaa, koska oon aina pitänyt mun pitkistä hiuksista ja koen ne osaksi mun identiteettiä. Vaikka sinänsä olenkin hyväksynyt väliaikaisen kaljuuntumiseni, on hiusten jatkuva irtoileminen ahdistavaa. Lisäksi vastaavan piiskan kasvattaminen takaisin tulee kestämään jonkin aikaa kunhan sytostaattihoidot saadaan loppuun.

Tietysti hiustenlähtö tuo mieleen myös lukuisia kysymyksiä. Miltä mä näytän kaljuna? Lähteeks multa myös kulmakarvat? Entä ripset? Näytänkö mä sitten pojalta? Eli voinks mä jatkossa käyttää mun veljen henkkareita? Näyttääkö peruukki luonnolliselta? Entä pysyykö se päässä, jos haluun tehdä kärrynpyöriä? Noh, näihin kysymyksiin saan varmaan vastauksia ihan lähipäivinä. Siihen asti täytyy vielä nauttia siitä, että on tukkaa päässä.