2016

Vuosi sitten lupasin tekeväni kaikkeni, jotta vuodesta 2016 tulisi edellistä onnellisempi. Mun vuoteen onkin mahtunut paljon hienoja asioita. Heti tammikuussa sain viimeiset syöpähoitoni radioaktiivisen säteilyn muodossa ja muutin sen jälkeen takaisin Mikkeliin viimeistelemään kandiopintojani. Opiskelujen lomaan mahtui kuitenkin opiskelijabileet jos toisetkin ja varsinkin vappu oli jälleen kerran ikimuistoinen. Sain paljon uusia ystäviä ja passiivisen syksyn jälkeen opiskelijaelämään palaaminen tuntui muutenkin virkistävältä. Olin onnellinen, mutta samaan aikaan myös hyvin väsynyt.

Kandiksi valmistuin lopulta kesäkuussa ja sen jälkeen lähdin ansaitulle kesälomalle. Kesälomalla pidinkin ihan rehellistä lomaa enkä siis tehnyt lainkaan kesätöitä. Poden laiskottelustani välillä hieman huonoa omatuntoa, mutta toisaalta olin koko syksyn ja kevään niin uupunut, että olin oikeasti lomailun tarpeessa. Sairauslomahan ei nimestään huolimatta ole lomaa nähnytkään.

Kesällä tuli myös käytyä useammallakin keikalla, joista osasta kirjoittelin myös tänne blogiin. Ensimmäisenä oli Muse, toisena Coldplay ja loppukesästä käytiin porukoiden kanssa fiilistelemässä myös Scorppareita. Ruisrockissa puolestaan vetistelin aurinkolasieni takana onnen kyyneliä, kun juhlistin ensimmäistä täyttä vuotta syöpädiagnoosistani.

Elokuun alussa muutin nykyiseen asuntooni Helsingin Punavuoreen. Muuttopuuhien jälkeen lähdimme porukoiden kanssa lomailemaan Splitiin, joka sijaitsee Dalmatian rannikolla Kroatiassa. Varsinkin Splitin vanhassa kaupungissa huomasi, että Kroatia on ollut lomakohteena viime vuosina selkeässä nosteessa. Kapeat kadut tulvivat turisteja ja matkamuistokojuja löytyi joka nurkalta. Vaikka kaupunkina Split olikin kaunis, eniten mua kuitenkin viehättivät kivirantojen kristallinkirkas vesi sekä Krkan kansallispuiston upeat vesiputoukset.

Syyskuussa palasin taas kouluun, kun aloitin maisteriopintoni Helsingissä ja opiskelut pitivätkin mut kiireisenä lähes koko loppuvuoden. Olin odottanut koulun alkua innolla, mutta näin ensimmäisen lukukauden jälkeen fiiliksiäni kuvailisin parhaiten sanalla "meh". Mikkelin intensiivisen ja interaktiivisen opetuksen jälkeen pääkampuksen meininki tuntuu tosi yksitoikkoiselta ja tylsältä. Kurssit koostuvat lähinnä luennoitsijan monologeista sekä artikkelireflektioista, joita kukaan ei todennäköisesti edes lue ja palautteeksi lätkästään joku keskiverto arvosana. Tämä on toki vain mun näkemys eikä yhden lukukauden perusteella pitäisi tehdä johtopäätöksiä, mutta olin silti odottanut vähän enemmän.

Koulunkäynnin nihkeydestä huolimatta Helsinkiin olen kuitenkin sopeutunut hyvin. Kun kipuan kierreportaita pitkin ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan asuntooni, tunnen tulevani kotiin. Rakastan istua viikonloppuaamuisin ikkunalaudalla aamukahvin kanssa ja tuijotella ikkunastani näkyviä Johanneksenkirkon torneja. Kaikista ihaninta on asua niin lähellä merta ja odotankin innolla pääseväni Ursinin kalliolle ihastelemaan kevään tuloa.

Vaikka pidänkin asunnostani kovasti, oli silti ihanaa tulla joululomaksi vanhemmilleni. Joululoma mulla alkoikin sopivasti samana päivänä kun täytin 22 vuotta. Itse joulun pyhät vietimme perheen kanssa mummolassani Jyväskylän Tikkakoskella, mutta välipäiviksi palasimme takaisin Turkuun, jossa tänään juhlistamme kavereiden kanssa vuodenvaihdetta sitsien merkeissä.

Vaikka vuosi 2016 onkin ollut täynnä ihania asioita, en ole varma, pidinkö viimevuotista lupaustani täysin. Olen ollut hetkittäin onnellinen, mutta samaan aikaan kovin alakuloinen ja voimaton, välillä jopa masentunut. Odotukseni vuoden suhteen olivat toki korkealla ja nyt olen pettynyt, kun se ei lopulta ollutkaan mikään tajunnanräjäyttävän upea. Vuosi alkoi hienosti, mutta nyt fiilikset ovat jokseenkin antikliimaksiset.

Syksyn aikana aloin myös kyseenalaistamaan koulutuksen suhteen tekemiäni valintoja. Löytäisinkö itseni kauppiksesta, jos olisin lukion jälkeen pitänyt välivuoden ja oikeasti pohtinut, mitä haluan työkseni tehdä? Olenko hukannut 3,5 vuotta elämästäni vain kiireen ja etenemispaineiden takia? Voihan hyvin olla, etten viihtyisi toisessa koulussa yhtään sen paremmin. Äitini on kuitenkin joskus sanonut, että jos johonkin ei ole tyytyväinen, sitä on pyrittävä muuttamaan ja oman empiirisen havainnointini perusteella äiti on valitettavan usein oikeassa. Kauppista en aio missään tapauksessa jättää kesken, mutta mielessä ovat pyörineet kevään pääsykokeet sekä toisen tutkinnon suorittaminen kauppisopintojen lisäksi. Pääsykoekirja on jo hankittu, enää pitäsi löytää uskallus seurata omaa kutsumustaan.

Mennyt vuosi kului osaltani hyvin pitkälti edellisestä vuodesta palautumiseen. Välillä laiminlöin sosiaalista elämääni ja oleskelin omissa oloissani, toisaalta taas kaipasin seuraa ja tunsin itseni ajoittain yksinäiseksi. Lisäksi kävin läpi jonkun sortin identiteettikriisiä. Se ei kuitenkaan ollut lainkaan huono asia, sillä itsensä etsiskely ei tässä elämänvaiheessa ole mitenkään pahitteeksi. Elämän analysointi ja pohdiskelu ei kuitenkaan itsessään johda yhtään mihinkään ja siksi 2017 onkin toivottavasti toiminnan vuosi. Muutama isompi projekti on jo tiedossa ja niistä kirjoittelen varmasti jatkossa. Nyt toivotan kuitenkin kaikille hyviä pirskeitä täksi illaksi sekä oikein onnellista uutta vuotta!

Post-Chemo Hair

Miten musta tuntuu, että vaikka kuinka pyytäisi kampaajaa leikkaamaan pituudesta vaan pari senttiä pois, niin silti kampaamon lattialta löytää hetken kuluttua melkein puolet rakkaista hiuksistaan. Ärsyttävää, eikö vain? Jos kerrotte sen ärsytyksen vielä luvulla miljoona, niin pääsette melko lähelle sitä fiilistä, joka mulla oli silloin, kun mun jumalattoman paksut sekä vyötäisille ylttäneet hiukset alkoivat irtoilemaan tuppoina mun ensimmäisen sytostaattikuurin jälkeen. Tuli siinä muutaman kerran itku puseroonkin, kun hiuksia harjatessa puolet tukasta jäikin kiinni harjaan.

Ennen viimeistä sytostaattikuuria mulla oli päässä enää muutama hassu haiven, jotka nekin ajelin lopulta pois. Todennäköisesti ne olisivat kyllä tippuneet ihan itsestäänkin, sillä viimeisen kuurin jälkeen multa irtosi vielä kulmakarvoja ja melkein kaikki ripsetkin.

Nyt tuosta viimeisestä sytostaattikuurista on kulunut jo runsas vuosi, joten mun hiukset ovat jo saaneet kasvaa hyvän aikaa takaisin. Kasvattaminen on kuitenkin vaatinut enemmän kärsivällisyyttä kuin ennalta osasin odottaa. Jostain syystä olin nimittäin vielä hoitojen aikaan sellaisessa uskossa, että kyllä mulla varmaan viimeistään kesään mennessä on polkkatukka. Noh, ehkä ens kesänä sitten!

Jos mua ei näe ihan joka päivä niin mun hiukset ja niiden kasvaminen on tietenkin asia, johon kiinnittää helposti huomiota. Kuten varmasti moni muukin entinen sytostaattipotilas, kuulen siksi usein kommentteja mun hiuksista:

"Ompas sun tukka taas kasvanut!"

"Sulle kyllä sopii tosi hyvin noi lyhyet!"

"Tuleepas niistä paksut!"
"Onks sulla ennenkin ollut noin kiharat?"

Tottakai on mukavaa kuulla kohteliaisuuksia, mut mun on välillä todella vaikeeta reagoida niihin mitenkään järkevästi, koska itse kaipaan pitkiä hiuksiani kovasti. Olihan ne nyt aika mielettömän pitkät ja upeet, vaikka itse sanonkin. Toisaalta tiedän, etten ikimaailmassa olisi uskaltanut leikata lyhyitä hiuksia saati ajella päätäni kaljuksi ellen olisi sairastunut. Onhan tää välillä ollut ihan kivaa vaihtelua ainakin käytännöllisyyden kannalta.

En kuitenkaan edelleenkään tunne oloani mukavaksi lyhyissä hiuksissa. Lyhyet hiukset eivät anna yhtään armoa kasvojeni kauneusvirheille ja mulla on jatkuvasti epänaisellinen olo. Mun ulkonäön viehättävyydestä on varmasti eriäviäkin mielipiteitä, mutta itse myönnän olevani niin median kauneusihanteiden aivopesemä, etten koe olevani enää yhtä kaunis kuin ennen. Välillä ihan söpö tai nätti, mutta senkin eteen täytyy tehdä duunia. Vaikka tiedän hyvin, että tää on tosi pinnallinen ja pieni asia verrattuna kaikkeen muuhun syövän aiheuttamaan harmiin, on se kuitenkin iso osa mun omaa identiteettiä sekä itsetuntoa.

Mitä tähän kiharuuteen tulee niin sytostaattihoitojen jälkeen hiukset voivat aluksi kasvaa erityisen paksuina ja kiharina (aka. chemo curls). Myös väri voi poiketa siitä, mitä se tulee jatkossa olemaan ja usein hiukset kasvavatkin aluksi harmahtavan sävyisinä. Näin on käynyt myös mulle, enkä siksi osaa sanoa, onko tää mun hiusten lopullinen väri tai tekstuuri. Mulla on kuitenkin lapsuutta sekä sytostaattien aikaisia vauvahaivenia lukuunottamatta ollut todella paksut hiukset, joten en usko sen muuttuvan, vaikka kiharat hiuksistani ajan myötä katoaisivatkin. Tällä hetkellä kuitenkin ärsyttää se, ettei nää kiharuutensa vuoksi oikeen tahdo enää pysyä aisoissa ja lopputuloksena on usein sojottava pörröpää, eikä mikään hemaisevan seksikäs sellainen.

Viimeisen sytostaattikuurin jälkeen kasvatin hiuksiani vuoden leikkaamatta niitä kertaakaan. Syksyllä aloin syömään myös biotiinia, jotta prosessi nopeutuisi edes vähän. Olin ajatellut jatkavani samaan malliin kunnes olisin tyytyväinen hiusteni pituuteen, mutta viime viikolla sain tilaisuuden osallistua KC Professionalin leikkaus- ja värikoulutukseen, jossa mun sytotukka pistettiin uuteen uskoon. Maantienharmaa kuontalo sai väistyä pastellipersikan sävyn tieltä ja mun "ever-so-graceful" takatukkakin sai vihdoin lähtöpassit. Oon itse ihan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka edelleen kaipailen hiuksiini lisää pituutta. Sainpahan nyt kuitenkin edes jotain piristystä tähän marraskuun harmaaseen ankeuteen.

Tää marraskuu onkin ollut jotenkin erityisen ankea. Lähestyvä joululoma tulee tarpeeseen, sillä musta tuntuu, etten ole koko syksynä päässyt lataamaan akkuja oikein kunnolla. Tsemppiä kaikille muillekin vuoden viimeisiin rutistuksiin!

Syövän kootut opetukset

Mun diagnoosista tuli viime viikon perjantaina kuluneeksi tasan vuosi. Ihan käsittämätöntä, miten nopeesti aika on loppujen lopuksi kulunut, vaikka viime syksynä tuntuikin välillä siltä, ettei tunnelin päässä näy valoa ollenkaan. Tänä vuonna pääsin juhlimaan tärkeää vuosipäivääni Ruisrockiin, jonne voitin kolmen päivän vapaaliput Awake Again -nimisen bändin Facebook-kilpailusta. En tiedä, oliko kohtalolla sormensa pelissä, mutta aivan huippujuttu joka tapauksessa.

Koko viikonloppu kului siis festarimeiningeissä. Lauantaina ehdin myös käymään aamupäivällä perinteisillä Ruissitseillä, mikä oli loistojuttu, sillä näin pitkästä aikaa opiskelukavereitani. Festarialueella ruokaileminen ja hengittäminen on muuten huomattavasti helpompaa, kun henki- ja ruokatorvea ei paina nyrkin kokoinen lymfoomakasvain, joten jo se teki tästä Ruissista viimevuotista miellyttävämmän. Kokonaisuudessaan viikonloppu oli varsin onnistunut, vaikka jalat olisivatkin nyt pitkän hierontasession tarpeessa. Ensi vuonna uudestaan, tuolloin mun vuosipäivä osuukin sitten ruissilauantaille, joten silloin mut voi taas bongata Ruissalosta Fuck Cancer -lippis päässä.

Tän postauksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole ylistää Ruissia vaan reflektoida oppimiani asioita kuluneelta vuodelta. Tää ei syntynyt päivässä tai kahdessa vaan oon koonnut tähän ajatuksiani koko hoitojen sekä niistä toipumisen ajalta. Pahoittelen, että teksti saattaa tästä syystä pakoittain poukkoilla vähän ajatuksesta toiseen. En oo pitkään aikaan kirjoittanut mitään näin henkilökohtaista, joten jouduin vetämään syvään henkeä sekä laskemaan hitaasti kolmeen ennen kuin uskalsin painaa "julkaise"-nappia. Muutamaan otteeseen piti kyyneleitäkin pyyhkiä, mutta tässä ne nyt vihdoin ovat: syövän kootut opetukset.

Olen sairastanut syövän. Se ei määrittele mua ihmisenä, mutta se ei myöskään ole sellainen kokemus, jonka voisi pyyhkiä pois ja esittää, ettei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Olisi naurettavaa väittää, ettei sillä olisi mitään vaikutusta mun tulevaan elämään. Tottakai sillä on, ihan jo senkin takia, että tulevat neljä ja puoli vuotta joudun vielä käymään kontrolleissa mahdollisen uusiutumisen varalta. Enemmän syövällä on kuitenkin ollut vaikutusta mun asioiden tärkeysjärjestykseen sekä muutenkin elämänkatsomukseen. Uskon, että kokemuksena se on antanut mulle korvaamattomia eväitä elämään.

Palaan hetkeksi vuoden takaisiin tunnelmiin. Heinäkuun alussa olin oireillut jo monta kuukautta ilman kummempaa selitystä. Diagnooseja oli kyllä lääkärikäyntien myötä kertynyt vaikka muille jaettavaksi: oli refluksitautia, paniikkihäiriötä sekä flunssaa, mutta mikään hoidoista ei tuntunut tepsivän oireisiin. Mut oltiin jo niin monta kertaa todettu terveeksi, että tuntui lähes tyhmältä hakeutua vielä kerran lääkäriin. Onneksi sen kuitenkin tein, sillä muuten kasvainta ei olisi löydetty ja niin hirveältä kuin se tuntuukin tähän kirjoittaa, olisin joku kaunis päivä lopulta kuollut oireisiini. Vaikka lääkärit ovatkin Suomessa yleensä hyvin päteviä ja ammattitaitoisia niin tuolloin opin luottamaan omiin tuntemuksiini, sillä vain mä voin oikeasti tietää, milloin mulla ei ole fyysisesti kaikki ihan okei.

Keuhkokuvan löydöksen jälkeen mut lähetettiin päivystykseen, jossa mulle kerrottiin lymfoomaepäilystä ja kasvaimesta otettiin tarkemmat TT-kuvat. Kuvausten jälkeen kello läheni jo puoltayötä, mutta mut lähetettiin silti kotiin odottamaan soittoa. Kotona jouduin nukkumaan melkein istuvaltaan, koska selinmakuulla henki ei enää kulkenut kunnolla. Aikaisin seuraavana aamuna mut käskettiin heti takaisin, koska kasvaimesta olisi otettava välittömästi koepala. Vielä ennen biopsiaa sanoin mun äidille, etten hymyile enää koskaan. Olin onneksi väärässä, sillä hymyilin seuraavan kerran jo saman päivän aikana, vaikka koepalan tulos ei ollutkaan iloinen yllätys.

Mulle on annettu kattava tunneskaala, jonka kontrolloimisessa on joskus vaikeuksia ihan arjen murheissakin. Syöpädiagnoosi pisti sen kuitenkin aivan uusiin sfääreihin. Mä en enää tiennyt, mitä mun olisi pitänyt tuntea tai ajatella. Välillä mua suututti, välillä purskahdin itkuun ilman suurempaa syytä ja välillä pystyin heittämään kevyesti läppää sairaudestani. Myöhemmin ymmärsin, ettei syöpädiagnoosiin ole oikeaa reaktiota. Jokainen ihminen on yksilö, jolla on omat tapansa käsitellä tunteita ja kriisitilanteita. Siksi kukaan muu ei voi sanoa, mitä mä saan tai en saa tuntea. Vuodatettujen kyynelten lukumäärä ei määritä kenenkään vahvuutta eikä vitsailukaan tarkoita sitä, etteikö asiaa ottaisi vakavasti.

Pahimmasta alkujärkytyksestä selvittyäni olin päättänyt, että jaksan hoidot loppuun asti positiivisella asenteella. Ajan myötä se ei kuitenkaan osoittautunutkaan enää niin helpoksi. Joskus eteen tuli päiviä, jolloin olisin mielummin kuollut kuin kestänyt koko syöpäpaskaa ja sen hoitojen aiheuttamia sivuoireita. Silloin musta tuntui, että piilottelin positiivisten blogitekstieni takana, koska en uskaltanut myöntää, että mua pelottaa. Lopulta olo kuitenkin helpotti, kun sain jollekin sanottua, että mulla on paha olla. Oli huojentavaa ymmärtää, että joskus vahvuutta on myöntää olevansa heikko ja uupunut.

Ennen syöpää musta välillä tuntui, että mä oon vaan olemassa ilman sen kummempaa merkitystä. Se, miten ihmiset reagoi kuullessaan mun vakavasta sairastumisesta kuitenkin osoitti, että mun olemassaololla on syy ja olen monelle tärkeä ihminen. Sairaus vaikuttaa kaikkiin ympäröiviin ihmisiin ja kuulin monesti niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, että olin ollut heidän ajatuksissaan. Se oli aina yhtä koskettavaa kuulla ja tunnen edelleen mieletöntä kiitollisuutta mun tukijoukkoja kohtaan.

Syövän ansiosta myös monet mun ihmissuhteista syventyivät. Löysin ympäriltäni kultaisia ihmisiä, jotka tukivat mua alusta loppuun asti ja jaksoivat kuunnella myös niitä vähemmän positiivisia ajatuksia, jotka silloin tällöin tunkeutuivat mieleeni. Ne ihmiset pysyivät mun rinnalla hoitojen jälkeenkin. Valitettavasti syöpä paljasti ympäriltäni myös välinpitämättömiä, ajattelemattomia sekä empatiaan kykenemättömiä ihmisiä. Onneksi niitä ihania oli kuitenkin huomattavasti enemmän. Nyt ainakin ymmärrän paremmin, mitä ihmissuhteita mun tulee vaalia tulevaisuudessa.

Joidenkin ajattelemattomuus voi toki johtua siitäkin, että terveen ihmisen voi usein olla vaikeaa samaistua syöpää sairastavan tilanteeseen. Uskon, että vain saman läpikäynyt pystyy täysin samaistumaan ja ymmärtämään, millaista on sairastaa syöpää. Siksi olen kiitollinen myös siitä vertaistuesta, jota sain hoitojen aikana kohtalotovereiltani. Vaikka syöpähoidot ovatkin rankkoja, fyysiset oireet ovat hyvin pientä verrattuna siihen taisteluun, jota syöpäpotilas käy henkisellä tasolla. Syöpää sairastaessa on tosi vähän asioita, joita voi itse tehdä fyysisesti paranemisen eteen. Siksi on vaan luotettava lääkäreihin, toivottava parasta ja keskityttävä pitämään oma pää kylmänä. Mulle henkisesti vaikeinta oli jatkuva odottaminen, oli kyse sitten PET-kuvauksen tuloksista, seuraavasta hoitojaksosta tai edes sairaalan lounasajasta. Joskus päivät yksin kotona tuntuivat järjettömän pitkiltä. Silloin päivän paras hetki olikin se, kun pikkuveli saapui vihdoin koulusta kotiin ja tuli antamaan halin. Kaiken odottamisen myötä opin kuitenkin olemaan kärsivällisempi.

Sairastaessani opin myös, että vaikka olenkin täysi-ikäinen, olen silti aina vanhempieni lapsi. Olin sairastuessani asunut jo pari vuotta omillani ja olin seuraavaksi muuttamassa ulkomaille asumaan. Siksi tuntui oudolta tulla uudestaan niin riippuvaiseksi vanhemmistani. Ilman heitä en kuitenkaan olisi pärjännyt millään, varsinkaan niinä päivinä kun sivuoireet olivat kamalimmillaan. Mä en voi kuvitellakaan, miten hirveetä on ollut seurata sivusta oman lapsen kamppailua syöpää vastaan ja uskon, että mun vanhemmilla oli ajoittain vielä rankempaa kuin mulla. Oon aivan varma, että kumpikin mun vanhemmista olisi sairastanut syövän mun puolesta, jos se vaan olisi ollut mahdollista.

Kohdatessaan syövän kaltaisen vastoinkäymisen alkaa usein arvostamaan enemmän niitä pieniäkin asioita, jotka elämässä on hyvin. Maailmassa tapahtui vaikka mitä hirveyksiä mun hoitojen aikana ja niinä hetkinä yritin vaan miettiä, miten onnekas oon, että voin saada Suomessa ensiluokkaista syöpähoitoa melkein ilmaiseksi. Vain parilla promillella maailman asukkaista on samaan mahdollisuus.

Vaikka olenkin kiitollinen saamastani mahdollisuudesta jatkaa elämääni syövästä huolimatta, tulee sitä edelleen välillä valitettua pienistäkin asioista. Jos vuosi sitten huolenani oli hengissä selviäminen niin nyt taas murehdin, ehtivätkö hiukseni kasvaa kesän aikana tarpeeksi, että kehtaan syksyllä mennä kouluun. Noh, ehkä tää oli vähän kärjistetty esimerkki, mutta pointtina on, että ihmisen murheet ovat niin suhteellisia.

Sairastuttuani sain aikaa miettiä, mitä oikeasti haluan elämältä. Siksi kirjoitin bucket listin (aika kornia, tiedän). En sellaista, joita vilisee kaikissa lifestyle-blogeissa alkukesäisin vaan ihan rehellisen listan asioista, jotka haluan saavuttaa tai kokea ennen kun kuolema mut tältä maapallolta korjaa. Mulle on aikaisemmin ollut tärkeää edetä elämässä jatkuvasti ilman hidasteita. Syövän jälkeen olen ymmärtänyt, ettei vuosi tai pari suuntaan tai toiseen merkitse paljon mitään. Joskus on kuljettava kiertoteitä ja eksyttävä ennen kuin löytää itsensä oikeasta paikasta. Määränpääkin voi vielä muuttua matkalla.

Syöpä ei ehkä tehnyt musta maailmanparantajaa, mutta uskon rehellisesti olevani nyt parempi ihminen kuin ennen sairastumistani. Syöpä sai mut ajattelemaan syvällisemmin elämää ja sitä et miks me tällä maapallolla ollaan. Ennen kaikkea se kouli musta selviytyjän ja tarpeen vaatiessa löydän aivan käsittämättömän määrän voimaa itsestäni. Silti en ikinä toivoisi kenellekään syöpää vain koska siitä voi jäädä jotain käteenkin. Syöpä on paska tauti eikä mikään sielunmatka, enkä tosiaankaan muistele hoitojani lämmöllä. Rakastamieni ihmisten puolesta olisin kuitenkin valmis rämpimään läpi saman taistelun vaikka uudestaan.

Paska tauti, mutta tulipahan sairastettua.

Loppusanat

Keskiviikkona 8. heinäkuuta 2015 vierailin serkkutyttöni kanssa Muumimaailmassa. Muumitalon portaita kivutessani mulla ei ollut aavistustakaan, että tuosta päivästä alkaisi vielä mun elämän rankin ajanjakso. Aikaisemmin samana päivänä olin käynyt lääkärillä, joka antoi mulle lähetteen keuhkokuvaan kovan yskän ja nielemisvaikeuksien takia. Myöhemmin illalla otetusta röntgenkuvasta paljastui suurikokoinen välikarsinan lymfoomakasvain. Siitä se urakka silloin alkoi ja tänään se päättyi, kun astelin ulos viimeisestä sädehoidostani. Fiilis on huippu, siitä ei kyllä pääse mihinkään!

Multa on useaan otteeseen kysytty, mitä aion tehdä hoitojen loppumisen jälkeen. Juhlimisen aihettahan tässä olisi, mutta just nyt mulle on tärkeintä se, että pääsen takaisin kiinni normaaliin, terveeseen elämään. Seuraavaksi valmistaudun muuttamaan Mikkeliin, jonne kuskailen tavarani jo tämän viikon perjantaina. Hoitojen loppumisen merkiksi meillä kotona kuitenkin poltettiin tänään Victorianin Burn Cancer -kynttilää, jonka annoin äidilleni joululahjaksi. Suuremmat juhlistukset siirtyvät johonkin toiseen päivään, mutta se ei haittaa, sillä niitä päiviähän mulla on vielä monta edessä!

Vaikka mun syöpätaistelu saikin nyt päätöksensä, tulen jatkossakin kirjoittamaan blogia, joskin hieman erilaisella konseptilla. Tässä kohtaa tahdon kuitenkin kiittää niitä tuttuja ja tuntemattomia tsemppaajia, joiden positiiviset kommentit toivat jatkuvasti hymyn huulilleni. Lisäksi kiitän TYKSin syöpäosaston ammattitaitoista ja myötätuntoista henkilökuntaa, joka teki mun nopeasta paranemisesta mahdollista. Kiitän myös mun perhettä, joka auttoi mua selviämään syöpäpotilaan arjesta ja jaksoi mua myös niinä päivinä, jolloin en ollut paras versio itsestäni. Kiitän kaikkia sukulaisia ja ystäviä, jotka pysyivät mun rinnalla ja ilahduttivat mua mitä ihanimmilla tavoilla. Lopuksi kiitos vielä niille entisille ja nykyisille syöpäpotilaille, joiden vertaistuesta en voisi olla kiitollisempi.

Kiitos, että autoitte mua selviämään tästä myrskyisästä ajanjaksosta. Toivottavasti jäätte seuraamaan mun kanssa myös niitä aurinkoisempia hetkiä.

Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

-Muumipappa

2015

Vuosi 2015 ei ole ollut mun vuosista ehkä se onnellisin, mutta sitäkin tärkeämpi. Nyt se kuitenkin vetelee jo viimeisiään, joten on hyvä hetki muistella kuluneen vuoden tapahtumia. Samalla kerron tarkemmin, miten syöpädiagnoosiin mun kohdalla mutkien kautta päädyttiin.

Alkuvuosi kului opiskelukiireiden parissa. Oli sitsejä, Pikkulaskiaista, risteilyjä ja wappuhulinaa, mutta myös aherrusta kurssien ja kandityön parissa. Tunsin kevään aikana itseni usein väsyneeksi, mutta ajattelin sen johtuvan lähinnä stressistä. Huhtikuussa alkoivat myös ensimmäiset nielemisvaikeudet. Uupumuksesta huolimatta kandityö valmistui huhtikuun lopulla ja toukokuussa aloitin työt konsulenttina.

Toukokuun lopulla pyörryin ajaessani auton rattiin ja tuolloin hakeuduin ensimmäisen kerran lääkäriin. Kattavien neurologisten tutkimusten perusteella ei kuitenkaan löytynyt mitään selitystä pyörtyilylle. Kesän edetessä oireet lisääntyivät; pyörtyilemiset jatkuivat, nielemisestä tuli vaikeampaa ja heräsin öisin pahaan yskään ja hengitysvaikeuksiin. Juhannuksena pyörryin kolmesti peräkkäin ja sen seurauksena jouduin TYKSin päivystykseen, josta mut myöhemmin siirrettiin sydänosastolle. Seuraavien kahden päivän aikana mulle tehtiin sydänpuolen tutkimukset, mutta niistäkään ei löytynyt selitystä jatkuvalle pyörtyilylle. Kaikesta huolimatta mulle asennettiin ihon alle rytmivalvuri, joka tarkkaili jatkuvasti mun sydämen rytmiä mahdollisten rytmihäiriöiden varalta.

Kävin yskän ja nielemisvaikeuden takia myös korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärillä, joka määräsi oireisiini yskänlääkettä sekä antibioottikuurin. Samainen lääkäri myös väitti, ettei nielemisongelmassani ole kyse sairaudesta vaan mahdollisesti psyykkisestä ongelmasta. Se oli turhauttavaa, sillä tunsin itse, ettei kaikki ollut fyysisesti kunnossa.

Rytmivalvurin asennuksen jälkeen edessä oli Ruisrock. Mulle on edelleen arvoitus, miten selvisin niistä kolmesta kuumasta kesäpäivästä ja edestakaisesta pyöräilystä ilman sen suurempia ongelmia. Hengittäminen festarialueella oli toki vaikeaa ja öisin en saanut nukuttua yskimiseltäni, mutta ajattelin sen johtuvan vain hiekkapölystä. Ruisrock oli kuitenkin kokonaisuudessaan ehdottomasti kesän paras viikonloppu, niin sään kuin festaritunnelmankin puolesta. Myös Ruissitsit olivat mainitsemisen arvoinen kokemus!

Seuraavalla viikolla kävin mun oireiden takia vielä kerran lääkärissä, sillä en enää pystynyt nielemään kiinteää ruokaa tai hengittämään kunnolla selinmakuulla. Mä en siinä kohtaa enää ollut varma pärjäisinkö Hongkongissa mikäli oireille ei tulisi loppua. Lääkäriltä sain lähetteen keuhkokuvaan, jossa kävin vielä samaisen päivän iltana. Keuhkokuvassa mun välikarsinassa näkyi ylimääräistä massaa, joka painoi mun yläonttolaskimoa sekä ruoka- ja henkitorvea kasaan. Hetken aikaa mä olin todella helpottunut siitä, että syy mun oireille oli vihdoin löytynyt. Ymmärsin mistä oli kyse vasta kun luin kiireelliseksi merkitystä TYKSin lähetteestäni sanat "tuumoriepäily, lymfooma?".

Seuraavana päivänä kasvain todettiin koepalan myötä pahanlaatuiseksi ja sain heti mun ensimmäisen ensiapusytostaatin voimakkaiden oireiden takia. Heti ensimmäisen sytostaatin jälkeen hengittäminen ja nieleminen alkoi vähitellen helpottua ja kun viikon kuluttua kotiuduin sairaalasta, oli oloni jo paljon parempi.

Lyhyen kotiloman jälkeen aloitettiin mun varsinaiset sytostaattikuurit, joita loppujen lopuksi oli yhteensä seitsemän. Vaikka sivuoireet tekivätkin olosta välillä sietämättömän, ehdin tehdä hoitojen välipäivinä vaikka mitä. Muun muassa mun pikkuveljen syntymäpäivänä kokeiltiin perheen kanssa Room Escape -peliä, josta muuten selviydyttiin kuuden sekunnin turvin. Lisäksi oon virkannut, käynyt leffassa, nähnyt säännöllisesti mun kavereita ja kävimpä joulukuun alussa yksillä sitseilläkin, joskaan alkoholia en voinut siellä nauttia. Aina oli kuitenkin tärkeää muistaa hygienia mahdollisten tartuntojen varalta, joten käsidesi kulki laukussa mukana.

Nyt joulukuussa mun arkea ovat dominoineet sädehoidot, joskin sinne väliin mahtui myös mun 21. syntymäpäivä. Tänä vuonna noita hoitoja on jäljellä enää kaksi ja torstaina suuntaan juhlistamaan uutta vuotta Helsinkiin. Samat kuviot jatkuvat kuitenkin vielä vuodenvaihteen jälkeen, sillä viimeiset viisi hoitokertaa venyvät tammikuun puolelle.

Mitä mä sitten ensi vuodelta odotan? Ensiksi odotan tietysti syöpähoitojen loppumista ja sen jälkeen paluuta opiskeluelämään ja valmistumista kauppatieteiden kandiksi. Lisäksi odotan kesää, MUSEn ja Coldplayn keikkoja sekä Ruisrockia. Ennen kaikkea odotan kuitenkin sitä, että saan nauttia elämästä juuri niin kuin kuuluukin: terveenä, oireettomana ja siitä kiitollisena. Mulla ei oo tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta sen voin vannoa, että teen kaikkeni, jotta vuodesta 2016 tulisi edellistä onnellisempi.

Onnellista uutta vuotta!