25.10.2016

Krooninen tyytymättömyys

Mun pitäisi ehkä esittää jotain tekosyitä sille, miksi olen laiminlyönyt blogiani runsaat kolme kuukautta. Noh, mainitaan nyt ainakin muutto, koulukiireet sekä jonkin asteen saamattomuus. Välillä musta myös tuntuu, etten uskalla enää kirjoittaa yhtä avoimesti mun fiiliksistä. Nyt mieleni on kuitenkin vallannut sen tason ahdistus, että on pakko päästä purkamaan sitä kirjallisessa muodossa. Tänään tulee myös kuluneeksi tasan vuosi mun viimeisestä sytostaattikuurista, joten tunsin tämän luontevaksi hetkeksi palata takaisin näppäimistön ääreen.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus odottaa jotain tosi kovasti ja sitten pettymys onkin suuri, kun kaikki ei ihan täytäkään odotuksia. Koko sairastamisen ajan yks mun tärkeimmistä voimanlähteistä oli ajatus siitä, miten ihanaa ja siistiä elämä tulee olemaan kun hoidot ovat ohitse. Ekat kuukaudet menivätkin nopeasti siinä onnellisuuspilvessä. Musta tuntui, että mua ympäröi joku ylenpaattisen positiivisuuden aura. Kesän jälkeen tuo alkuhuuma on kuitenkin lähtenyt haihtumaan ja yhtäkkiä kaikki maistuukin taas ihan pahvilta.

Pääasiassa kaikki on tosi hyvin; oon fyysisesti edelleen kunnossa, mulla on kiva kämppä ihanalla alueella, hyvä opiskelupaikka sekä lyhyempi matka Turkuun vanhempieni luokse. Silti mua vaivaa krooninen tyytymättömyys. Tuntuu, etten saa elämästä irti tarpeeksi, vaikka kuinka pyrkisin nauttimaan jokaisesta hetkestä.

Eniten kyrsii mun koulunkäynti. Tiedän, että se voi johtua ihan vaan alkukankeudesta pitkän kesäloman jälkeen, mutta mulla ei oo ikinä ollut näin matalaa motivaatiota koulun suhteen. Mä olen aina ollut hyvä koulussa ja pitänyt opiskelusta, mutta nyt en ole saanut kunnon touchia koulutöiden suorittamiseen ja kaikki tuntuu pakkopullalta. Duunia tuntuu olevan paljon enemmän kuin kandivaiheessa ja vapaa-aikani käytän mieluiten nukkuen, koska muuten en millään jaksaisi raahautua luennoille. Oon miettinyt josko mun pitäisi vähän höllätä tahtia ja ottaa suosiolla vähemmän kursseja, mutta jotenkin se tuntuisi luovuttamiselta. Vertailen itseäni jatkuvasti muihin ja pelkään jääväni jälkeen, jos en jaksa tsempata tarpeeksi.

Lisäksi musta tuntuu, ettei tää koulutus välttämättä anna mulle valmiuksia harjoittaa sellaista ammattia, jossa mun taidoista, persoonasta tai elämänkokemuksesta olisi oikeasti hyötyä. Mä en halua tehdä dollarimerkit silmissä kiiluen duunia, joka on mun mielestä ihan jees. Haluan tehdä jotain mistä oikeasti nautin ja olla ihan helvetin hyvä siinä. Oravanpyörässä juokseminen ei sitä välttämättä ole.

En tahdo olla kiittämätön siitä kaikesta, mitä mulla tällä hetkellä on. Jonkilainen identiteettikriisi on kuitenkin meneillään ja mulla on tosi ristiriitaisia fiiliksiä sen suhteen, miten mun tulisi nyt toimia. Toisaalta tahtoisin valmistua nopeasti ja siirtyä päämäärättömän haahuilun sijaan työelämään tekemään jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Toisaalta taas tuntuu, etten ole kokenut vielä tarpeeksi tai löytänyt sitä omaa juttuani. Muun muassa viime syksyn peruuntunut vaihto kummittelee jatkuvasti takaraivossa. Mua harmittaa, että jäin paitsi kokemuksesta, jota monet mun ystävät ovat kuvailleet elämänsä parhaaksi. Maisterivaihtokin voi jäädä vain haaveeksi, ellen suoriudu syksyn opinnoista riittävän hyvin arvosanoin, mikä lisääkin kouluahdistustani entisestään.

Valivalivali. Mihin mä sitten olen tällä hetkellä tyytyväinen? Tietysti siihen, että kontrollit ovat menneet mukavasti ja fyysinen terveys on väsymystä lukuunottamatta pysynyt kunnossa. Siihen, että vuoden kasvatuksen jälkeen hiukset ylttävät jo melkein kokonaan ponnarille. Ja lisäksi vielä siihen, että kohta on taas se aika vuodesta, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää hyräillä Last Christmasia julkisilla paikoilla. Kaikkein onnellisin olen kuitenkin siitä, että olen päässyt muuttamaan taas omilleni. Pidän kovasti mun uudesta asunnosta ja se tuntuu kodilta ihan eri tavalla kuin mun edellinen asunto Mikkelissä, vaikka onkin muutaman neliön pienempi.


Rakastan asua Punavuoressa, koska siellä tuoksuu meri. Joskus tuntuu tosi absurdilta kävellä sata metriä omalta kämpältä etelään ja löytää itsensä keskeltä Eiran luksuslukaaleja sekä saksalaisten statusautojen rivistöjä. Vaikka tunnelma Eirassa onkin melkein satukirjamaisen ihana, on silti aina mukava palata köyhälistön puolelle Rööperin rappioromanttisiin maisemiin. Loppuvuoden tavoitteena on oppia rakastamaan elämää kaikessa epätäydellisyydessään yhtä paljon.