27.11.2016

Post-Chemo Hair

Miten musta tuntuu, että vaikka kuinka pyytäisi kampaajaa leikkaamaan pituudesta vaan pari senttiä pois, niin silti kampaamon lattialta löytää hetken kuluttua melkein puolet rakkaista hiuksistaan. Ärsyttävää, eikö vain? Jos kerrotte sen ärsytyksen vielä luvulla miljoona, niin pääsette melko lähelle sitä fiilistä, joka mulla oli silloin, kun mun jumalattoman paksut sekä vyötäisille ylttäneet hiukset alkoivat irtoilemaan tuppoina mun ensimmäisen sytostaattikuurin jälkeen. Tuli siinä muutaman kerran itku puseroonkin, kun hiuksia harjatessa puolet tukasta jäikin kiinni harjaan.


Ennen viimeistä sytostaattikuuria mulla oli päässä enää muutama hassu haiven, jotka nekin ajelin lopulta pois. Todennäköisesti ne olisivat kyllä tippuneet ihan itsestäänkin, sillä viimeisen kuurin jälkeen multa irtosi vielä kulmakarvoja ja melkein kaikki ripsetkin.


Nyt tuosta viimeisestä sytostaattikuurista on kulunut jo runsas vuosi, joten mun hiukset ovat jo saaneet kasvaa hyvän aikaa takaisin. Kasvattaminen on kuitenkin vaatinut enemmän kärsivällisyyttä kuin ennalta osasin odottaa. Jostain syystä olin nimittäin vielä hoitojen aikaan sellaisessa uskossa, että kyllä mulla varmaan viimeistään kesään mennessä on polkkatukka. Noh, ehkä ens kesänä sitten!


Jos mua ei näe ihan joka päivä niin mun hiukset ja niiden kasvaminen on tietenkin asia, johon kiinnittää helposti huomiota. Kuten varmasti moni muukin entinen sytostaattipotilas, kuulen siksi usein kommentteja mun hiuksista:

"Ompas sun tukka taas kasvanut!"
"Sulle kyllä sopii tosi hyvin noi lyhyet!"
"Tuleepas niistä paksut!"
"Onks sulla ennenkin ollut noin kiharat?"

Tottakai on mukavaa kuulla kohteliaisuuksia, mut mun on välillä todella vaikeeta reagoida niihin mitenkään järkevästi, koska itse kaipaan pitkiä hiuksiani kovasti. Olihan ne nyt aika mielettömän pitkät ja upeet, vaikka itse sanonkin. Toisaalta tiedän, etten ikimaailmassa olisi uskaltanut leikata lyhyitä hiuksia saati ajella päätäni kaljuksi ellen olisi sairastunut. Onhan tää välillä ollut ihan kivaa vaihtelua ainakin käytännöllisyyden kannalta.

En kuitenkaan edelleenkään tunne oloani mukavaksi lyhyissä hiuksissa. Lyhyet hiukset eivät anna yhtään armoa kasvojeni kauneusvirheille ja mulla on jatkuvasti epänaisellinen olo. Mun ulkonäön viehättävyydestä on varmasti eriäviäkin mielipiteitä, mutta itse myönnän olevani niin median kauneusihanteiden aivopesemä, etten koe olevani enää yhtä kaunis kuin ennen. Välillä ihan söpö tai nätti, mutta senkin eteen täytyy tehdä duunia. Vaikka tiedän hyvin, että tää on tosi pinnallinen ja pieni asia verrattuna kaikkeen muuhun syövän aiheuttamaan harmiin, on se kuitenkin iso osa mun omaa identiteettiä sekä itsetuntoa.


Mitä tähän kiharuuteen tulee niin sytostaattihoitojen jälkeen hiukset voivat aluksi kasvaa erityisen paksuina ja kiharina (aka. chemo curls). Myös väri voi poiketa siitä, mitä se tulee jatkossa olemaan ja usein hiukset kasvavatkin aluksi harmahtavan sävyisinä. Näin on käynyt myös mulle, enkä siksi osaa sanoa, onko tää mun hiusten lopullinen väri tai tekstuuri. Mulla on kuitenkin lapsuutta sekä sytostaattien aikaisia vauvahaivenia lukuunottamatta ollut todella paksut hiukset, joten en usko sen muuttuvan, vaikka kiharat hiuksistani ajan myötä katoaisivatkin. Tällä hetkellä kuitenkin ärsyttää se, ettei nää kiharuutensa vuoksi oikeen tahdo enää pysyä aisoissa ja lopputuloksena on usein sojottava pörröpää, eikä mikään hemaisevan seksikäs sellainen.


Viimeisen sytostaattikuurin jälkeen kasvatin hiuksiani vuoden leikkaamatta niitä kertaakaan. Syksyllä aloin syömään myös biotiinia, jotta prosessi nopeutuisi edes vähän. Olin ajatellut jatkavani samaan malliin kunnes olisin tyytyväinen hiusteni pituuteen, mutta viime viikolla sain tilaisuuden osallistua KC Professionalin leikkaus- ja värikoulutukseen, jossa mun sytotukka pistettiin uuteen uskoon. Maantienharmaa kuontalo sai väistyä pastellipersikan sävyn tieltä ja mun "ever-so-graceful" takatukkakin sai vihdoin lähtöpassit. Oon itse ihan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka edelleen kaipailen hiuksiini lisää pituutta. Sainpahan nyt kuitenkin edes jotain piristystä tähän marraskuun harmaaseen ankeuteen.

Tää marraskuu onkin ollut jotenkin erityisen ankea. Lähestyvä joululoma tulee tarpeeseen, sillä musta tuntuu, etten ole koko syksynä päässyt lataamaan akkuja oikein kunnolla. Tsemppiä kaikille muillekin vuoden viimeisiin rutistuksiin!