Makaan ja tuijotan kattoa. Maha on kipeä, päässä jyskyttää darra-aamuista tuttu hedari ja väsymys painaa päälle huonosti nukuttujen öiden seurauksena. Ei jaksaisi tehdä muuta kuin korkeintaan kääntyä kyljelleen ja käpertyä sikiöasentoon. Samaan aikaan on pakottava tarve tehdä jotain hyödyllistä ja rakentavaa, sillä muuten olo on turha ja merkityksetön. Mulla on aina ollut käynnissä joku projekti, jonka avulla pääsen etenemään elämässä. Nyt tuntuu ekaa kertaa siltä, että junnaan paikallaan. Samalla seuraan vierestä, kun muut jatkaa elämiään entiseen malliin.
On vaikeaa hyväksyä, että mun on syövän takia hetkeksi pistettävä projektini jäihin. Tai no, onhan mulla yksi projekti käynnissä nytkin. Ja mittava projekti onkin. Enkä puhu nyt 24/7 Netflix-maratoneistani vaan paranemisesta. Valitettavasti en voi itse tehdä juurikaan mitään sen nopeuttamisen eteen ja sepäs vasta turhauttaakin. On vaan oltava kärsivällinen, vaikka pitkät sairaspäivät tylsistyttävät. Itkuisen kiukunpuuskan iskiessä on muistettava, että joka päivä oon kuitenkin vähän lähempänä paranemista ja tavallisiin rutiineihin palaamista.
Ennen kaikkea mun pitäis opetella olemaan itselleni armollinen. Joskus ei vaan jaksa, joskus tekee mieli itkeä ja joskus huutaa ja paiskoa tavaroita. Mut se on kaikki ihan okei. Vaikka se ei siltä just nyt ehkä tunnukaan, tää kaikki valmistaa mua johonkin tärkeempään. Mä pääsen vielä toteuttamaan mun projekteja. Ja sit kun mä pääsen, tulee niistä jotain aivan huikeeta.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti