Maaliskuun kuulumiset

Oon pitänyt bloggailusta taukoa koulukiireiden takia, mutta nyt aattelin taas vähän päivitellä mun kuulumisia, sillä muutama lukija on jo ehtinyt huhuilla mun perään. Oon nyt asustellut täällä Mikkelissä runsaat 1,5 kuukautta ja elämä on lähtenyt kivasti rutinoitumaan. Lisäksi oon näinkin lyhyessä ajassa saanut uusia ihania ystäviä ja muutenkin viihdyn Mikkelissä hyvin. Silti mulla on välillä kova ikävä Turkua ja mun perhettä. Siksi viikon päästä alkava kevätloma tulee kyllä tarpeeseen. Muutenkin oon innoissani kevään lähestymisestä, vaikka viimeaikaiset loskasäät ei olekaan ollut kauhean mieluisia.
 

Koulu on sujunut ihan hyvin, vaikka en aina ihan satasella jaksakaan panostaa. Tässä kohtaa on tärkeämpää, etten polta itteäni loppuun, jotta jaksan vielä puristaa loput kolme kurssia. Niiden jälkeen olisikin sitten tarkoitus saada kandin paperit käteen, sillä kandityöni kirjoitin jo viime keväänä. Loppusuora siis häämöttää jo!

Nyt viimeaikoina ohjelmassa on kuitenkin ollut muutakin kuin pelkkiä koulutöitä. Viime viikolla mun opiskelijajärjestö, Probba, järkkäsi appro/rastikierrostapahtuman nimeltä Mikkeli Road Trip eli tutummin MRT. Teemana oli tänä vuonna ”Jungle Fever” ja mä olin itse pitämässä rastia, jolla pelattiin flipcuppia. Hauskaa oli, niin itse tapahtumassa kuin jatkoillakin.
 

Tän viikon tiistaina pääsin jälleen sonnustautumaan haalareihin kun vuorossa olivat Tänään Juan –sitsit. Siellä olin ensimmäistä kertaa toastmasterin roolissa ja alkukankeudesta huolimatta homma sujui ihan hienosti. Oli mielenkiintoista nähdä sekin puoli sitseistä.
 

Huhtikuun alussa mulla on taas TT-kuvaus, jolla tsekkaillaan miltä mun välikarsinassa näyttää nyt kun hoitojen loppumisesta on kulunut reilut 2 kuukautta. Kyse on siis ihan rutiinikontrollista, joita mulla on säännöllisesti vielä viiden vuoden ajan. Vähän jännittää, sillä viimeksi multa on otettu TT sädehoitojen alkupuolella, mutta oon silti hyvin luottavainen siihen, että kaikki on edelleen ihan kunnossa.

Ihanaa alkukevättä kaikille!

Back 2 Basics

Hoitojen loppumisesta on vierähtänyt jo kokonainen kuukausi ja siinä ajassa onkin ehtinyt tapahtumaan vaikka mitä! Kolme viikkoa sitten muutin takaisin Mikkeliin omaan asuntoon. Oli ihanaa päästä taas sisustamaan omaa kämppää ja olenkin viihtynyt asunnossani loistavasti.

Muuton myötä jatkoin myös opiskelujani. Mut otettiin täällä hyvin vastaan, oli ihanaa nähdä kavereita pitkästä aikaa ja tutustua uusiin fukseihin. Vaikka pääasiassa olenkin ollut ilman peruukkia koulussa, välillä olen vaihtanut päiväksi hiustyyliä ihan vain hämmentääkseni ihmisiä. 

Paluu normaaliin arkeen on muutenkin tuntunut hyvältä, vaikka olenkin luentojen jälkeen usein aivan poikki. Lisäksi onnistuin heti ensimmäisellä viikolla hankkimaan itselleni sitkeän nuhan. Sillekin löytyi kuitenkin selitys ensimmäisten kontrolliverikokeiden tuloksista: leukosyyttien sekä auttaja-T-solujen arvot olivat vielä alhaiset, mikä taas heikentää elimistön immuunijärjestelmää. Kyllä se vaan kertoo siitä, että aika tuhtia tavaraa sinne suoneen puolen vuoden ajan tiputeltiin, kun kroppa joutuu edelleenkin niistä toipumaan.

 

Kävin myös uudelleen foniatrilla tutkituttamassa halvaantuneen äänihuuleni ja nyt vasemmassa äänihuulessa näkyi jo liikettä. Olenhan sen huomannut äänestänikin, joka on nyt paljon vahvempi kuin loppusyksystä. Siitä huolimatta käyn muutaman kerran puheterapiassa, jotta ääni kuntoutuisi täysin ennalleen; laulaminen nimittäin ei vieläkään onnistu aivan samaan malliin, mikä entisenä kuorotyttönä vähän harmittaa.

 

Viime viikon torstaina vietettiin Maailman syöpäpäivää ja sain asian tiimoilta yhteydenoton MTV Lifestylen toimittajalta. Mun ja maikkarin yhteistyönä syntyikin sitten artikkeli, jonka voi käydä lukaisemassa täältä.

Loppusanat

Keskiviikkona 8. heinäkuuta 2015 vierailin serkkutyttöni kanssa Muumimaailmassa. Muumitalon portaita kivutessani mulla ei ollut aavistustakaan, että tuosta päivästä alkaisi vielä mun elämän rankin ajanjakso. Aikaisemmin samana päivänä olin käynyt lääkärillä, joka antoi mulle lähetteen keuhkokuvaan kovan yskän ja nielemisvaikeuksien takia. Myöhemmin illalla otetusta röntgenkuvasta paljastui suurikokoinen välikarsinan lymfoomakasvain. Siitä se urakka silloin alkoi ja tänään se päättyi, kun astelin ulos viimeisestä sädehoidostani. Fiilis on huippu, siitä ei kyllä pääse mihinkään!

Multa on useaan otteeseen kysytty, mitä aion tehdä hoitojen loppumisen jälkeen. Juhlimisen aihettahan tässä olisi, mutta just nyt mulle on tärkeintä se, että pääsen takaisin kiinni normaaliin, terveeseen elämään. Seuraavaksi valmistaudun muuttamaan Mikkeliin, jonne kuskailen tavarani jo tämän viikon perjantaina. Hoitojen loppumisen merkiksi meillä kotona kuitenkin poltettiin tänään Victorianin Burn Cancer -kynttilää, jonka annoin äidilleni joululahjaksi. Suuremmat juhlistukset siirtyvät johonkin toiseen päivään, mutta se ei haittaa, sillä niitä päiviähän mulla on vielä monta edessä!

Vaikka mun syöpätaistelu saikin nyt päätöksensä, tulen jatkossakin kirjoittamaan blogia, joskin hieman erilaisella konseptilla. Tässä kohtaa tahdon kuitenkin kiittää niitä tuttuja ja tuntemattomia tsemppaajia, joiden positiiviset kommentit toivat jatkuvasti hymyn huulilleni. Lisäksi kiitän TYKSin syöpäosaston ammattitaitoista ja myötätuntoista henkilökuntaa, joka teki mun nopeasta paranemisesta mahdollista. Kiitän myös mun perhettä, joka auttoi mua selviämään syöpäpotilaan arjesta ja jaksoi mua myös niinä päivinä, jolloin en ollut paras versio itsestäni. Kiitän kaikkia sukulaisia ja ystäviä, jotka pysyivät mun rinnalla ja ilahduttivat mua mitä ihanimmilla tavoilla. Lopuksi kiitos vielä niille entisille ja nykyisille syöpäpotilaille, joiden vertaistuesta en voisi olla kiitollisempi.

Kiitos, että autoitte mua selviämään tästä myrskyisästä ajanjaksosta. Toivottavasti jäätte seuraamaan mun kanssa myös niitä aurinkoisempia hetkiä.

Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

-Muumipappa

2015

Vuosi 2015 ei ole ollut mun vuosista ehkä se onnellisin, mutta sitäkin tärkeämpi. Nyt se kuitenkin vetelee jo viimeisiään, joten on hyvä hetki muistella kuluneen vuoden tapahtumia. Samalla kerron tarkemmin, miten syöpädiagnoosiin mun kohdalla mutkien kautta päädyttiin.

Alkuvuosi kului opiskelukiireiden parissa. Oli sitsejä, Pikkulaskiaista, risteilyjä ja wappuhulinaa, mutta myös aherrusta kurssien ja kandityön parissa. Tunsin kevään aikana itseni usein väsyneeksi, mutta ajattelin sen johtuvan lähinnä stressistä. Huhtikuussa alkoivat myös ensimmäiset nielemisvaikeudet. Uupumuksesta huolimatta kandityö valmistui huhtikuun lopulla ja toukokuussa aloitin työt konsulenttina.

Toukokuun lopulla pyörryin ajaessani auton rattiin ja tuolloin hakeuduin ensimmäisen kerran lääkäriin. Kattavien neurologisten tutkimusten perusteella ei kuitenkaan löytynyt mitään selitystä pyörtyilylle. Kesän edetessä oireet lisääntyivät; pyörtyilemiset jatkuivat, nielemisestä tuli vaikeampaa ja heräsin öisin pahaan yskään ja hengitysvaikeuksiin. Juhannuksena pyörryin kolmesti peräkkäin ja sen seurauksena jouduin TYKSin päivystykseen, josta mut myöhemmin siirrettiin sydänosastolle. Seuraavien kahden päivän aikana mulle tehtiin sydänpuolen tutkimukset, mutta niistäkään ei löytynyt selitystä jatkuvalle pyörtyilylle. Kaikesta huolimatta mulle asennettiin ihon alle rytmivalvuri, joka tarkkaili jatkuvasti mun sydämen rytmiä mahdollisten rytmihäiriöiden varalta.

Kävin yskän ja nielemisvaikeuden takia myös korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärillä, joka määräsi oireisiini yskänlääkettä sekä antibioottikuurin. Samainen lääkäri myös väitti, ettei nielemisongelmassani ole kyse sairaudesta vaan mahdollisesti psyykkisestä ongelmasta. Se oli turhauttavaa, sillä tunsin itse, ettei kaikki ollut fyysisesti kunnossa.

Rytmivalvurin asennuksen jälkeen edessä oli Ruisrock. Mulle on edelleen arvoitus, miten selvisin niistä kolmesta kuumasta kesäpäivästä ja edestakaisesta pyöräilystä ilman sen suurempia ongelmia. Hengittäminen festarialueella oli toki vaikeaa ja öisin en saanut nukuttua yskimiseltäni, mutta ajattelin sen johtuvan vain hiekkapölystä. Ruisrock oli kuitenkin kokonaisuudessaan ehdottomasti kesän paras viikonloppu, niin sään kuin festaritunnelmankin puolesta. Myös Ruissitsit olivat mainitsemisen arvoinen kokemus!

Seuraavalla viikolla kävin mun oireiden takia vielä kerran lääkärissä, sillä en enää pystynyt nielemään kiinteää ruokaa tai hengittämään kunnolla selinmakuulla. Mä en siinä kohtaa enää ollut varma pärjäisinkö Hongkongissa mikäli oireille ei tulisi loppua. Lääkäriltä sain lähetteen keuhkokuvaan, jossa kävin vielä samaisen päivän iltana. Keuhkokuvassa mun välikarsinassa näkyi ylimääräistä massaa, joka painoi mun yläonttolaskimoa sekä ruoka- ja henkitorvea kasaan. Hetken aikaa mä olin todella helpottunut siitä, että syy mun oireille oli vihdoin löytynyt. Ymmärsin mistä oli kyse vasta kun luin kiireelliseksi merkitystä TYKSin lähetteestäni sanat "tuumoriepäily, lymfooma?".

Seuraavana päivänä kasvain todettiin koepalan myötä pahanlaatuiseksi ja sain heti mun ensimmäisen ensiapusytostaatin voimakkaiden oireiden takia. Heti ensimmäisen sytostaatin jälkeen hengittäminen ja nieleminen alkoi vähitellen helpottua ja kun viikon kuluttua kotiuduin sairaalasta, oli oloni jo paljon parempi.

Lyhyen kotiloman jälkeen aloitettiin mun varsinaiset sytostaattikuurit, joita loppujen lopuksi oli yhteensä seitsemän. Vaikka sivuoireet tekivätkin olosta välillä sietämättömän, ehdin tehdä hoitojen välipäivinä vaikka mitä. Muun muassa mun pikkuveljen syntymäpäivänä kokeiltiin perheen kanssa Room Escape -peliä, josta muuten selviydyttiin kuuden sekunnin turvin. Lisäksi oon virkannut, käynyt leffassa, nähnyt säännöllisesti mun kavereita ja kävimpä joulukuun alussa yksillä sitseilläkin, joskaan alkoholia en voinut siellä nauttia. Aina oli kuitenkin tärkeää muistaa hygienia mahdollisten tartuntojen varalta, joten käsidesi kulki laukussa mukana.

Nyt joulukuussa mun arkea ovat dominoineet sädehoidot, joskin sinne väliin mahtui myös mun 21. syntymäpäivä. Tänä vuonna noita hoitoja on jäljellä enää kaksi ja torstaina suuntaan juhlistamaan uutta vuotta Helsinkiin. Samat kuviot jatkuvat kuitenkin vielä vuodenvaihteen jälkeen, sillä viimeiset viisi hoitokertaa venyvät tammikuun puolelle.

Mitä mä sitten ensi vuodelta odotan? Ensiksi odotan tietysti syöpähoitojen loppumista ja sen jälkeen paluuta opiskeluelämään ja valmistumista kauppatieteiden kandiksi. Lisäksi odotan kesää, MUSEn ja Coldplayn keikkoja sekä Ruisrockia. Ennen kaikkea odotan kuitenkin sitä, että saan nauttia elämästä juuri niin kuin kuuluukin: terveenä, oireettomana ja siitä kiitollisena. Mulla ei oo tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta sen voin vannoa, että teen kaikkeni, jotta vuodesta 2016 tulisi edellistä onnellisempi.

Onnellista uutta vuotta!

Christmas Break

Sädehoitojen puoliväli on nyt ohitettu ja edessä on enää 9 hoitokertaa. Sitä ennen pääsen hoidoista pienelle joululomalle ja sädetykset jatkuvat vasta ensi viikon maanantaina. Loma tekee tähän väliin ihan hyvää, sillä on yllättävän raskasta ravata joka päivä sairaalalla, vaikka itse hoidot eivät ole mitään sytostaattihoitoihin verrattuna.

 

Nyt mulla on myös alkanut nielu ärtymään sädehoidoista ja kiinteän ruuan nieleminen tekee siksi kipeää. Vähän ikävään kohtaan osuivat nämä oireet kun huomenna pitäisi jo nauttia joulupöydän antimista. Sairaalassa kehotettiin kokeilemaan kamomillateetä ärtyneisyyden lievittämiseen, joten olen sitä nyt sitten hörppinyt perinteisen glögin sijaan.

 

Muutenkin mulla on ollut joulufiilis vähän hukassa. En tiedä johtuuko se tästä leudosta ja harmaasta joulusäästä vai siitä, että syöpähoitojen keskellä joulun juhliminen tuntuu vähän toisarvoiselta. Mutta ehkä se vielä tästä, tulee se joulu sieltä kaikesta huolimatta! Toivotankin oikein mukavaa ja rauhallista joulua kaikille mun lukijoille. Nauttikaa hyvästä ruuasta ja rakkaittenne seurasta.

20 doses of 1.7 Gray

Eilen alotettiin mun sädehoidot ja tänään sain jo mun toisen 1.7 Gy (Gray) sädeannoksen. Itse sädehoito ei tunnu miltään, siellä vaan makoillaan yksin isossa huoneessa ja kuunnellaan hengitysohjeita samalla kun laitteet pyörii ympärillä. Joitain sivuoireita voi ilmaantua hoitojen jälkeen, mutta niiden ei pitäisi olla kovin voimakkaita, sillä sädeannos on lymfooman hoidossa suhteellisen pieni verrattuna moneen muuhun syöpään.

Näitä hoitoja mulla on nyt sitten jatkossa jokaisena arkipäivänä ja yhteensä hoitokertoja tulee 20, joista viimeinen on 11. tammikuuta. Tuntuu niin hassulta, että pystyn vihdoin merkitsemään kalenteriin päivän, jolloin tää kaikki on kontrolleja lukuunottamatta ohi.

Mitä lähemmäs edetään hoitojen loppumista, niin sitä enemmän tulee suunniteltua elämää syövän jälkeen. Mä rakastan suunnittelemista ja koko hoitojen ajan oon koonnut listaa asioista, jotka haluaisin parannuttuani toteuttaa. Samalla oon haaveillut siitä, miten siistiä elämä tulee olemaan syövän selättämisen jälkeen. Motivaatio päästä eteenpäin elämässä ja nauttia iloisista, arkisistakin asioista on suuri, kun on jonkin aikaa ollut eristyksissä normaalista elämästä.

Silti mua pelottaa, et mun elämää alkaa varjostamaan pelko siitä, että taas käy jotain ikävää ja joudun suunnitelmien epäonnistuessa pettymään uudestaan. Lisäksi pelkään, että mun suunnitelmat on liian kunnianhimosia enkä motivaatiosta ja tahdonvoimasta huolimatta pystykään toteuttamaan niitä. Se tuntuis pahalta, koska tunnen jo nyt jääneeni muista jälkeen. Mun pitäis ehkä oppia olemaan itselleni armollisempi ja hyväksyä se, että syöpähoidoista toipuminen saattaa viedä aikaa eikä kaikkeen voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Mä en silti halua alkaa jarruttelemaan mun elämää vaan sen takia, että kerran kävi tosi paska tuuri. Jos mä jaksan taistella tän vastoinkäymisen kunnialla loppuun, niin ei oo kauheen montaa asiaa, joka vois mua sen jälkeen enää horjuttaa. Ja vaikka horjuttaisikin niin ei sekään ole heikkoutta.

Asiasta kukkaruukkuun, hiusten kasvattaminen on kyllä varsin kiehtovaa hommaa. Sieltä ne vaan päivä päivältä kasvaa ja mun päälakea koristaakin tällä hetkellä pehmeä ja hento siilitukka, joka oikeastaan näyttää ihan kivalta. Kulmakarvatkin on jo näyttänyt kasvun merkkejä ja kohta pääsen nyppimään niitä taas alkuperäiseen muotoonsa. Ripset puolestaan vaativat hieman enemmän kärsivällisyyttä, mutta eiköhän nekin vielä kasva entiseen mittaansa.

Sellaiset olivat kuulumiset tällä kertaa, oikein mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Inked

Kohta lähtee käyntiin mun syöpähoitojen viimeinen osio eli sädehoidot. Varsinaiset sädetykset aloitetaan vasta ensi viikon keskiviikkona, mutta tällä viikolla mulla oli jo sädehoidon suunnittelukäyntejä. Eilen juteltiin sädehoitolääkärin kanssa yleisesti mun sädehoidoista. Arviolta mun hoidot kestäisi nelisen viikkoa, mutta joulu ja uusivuosi vähän sekoittavat aikatauluja, joten hoidot venyvät hieman ensi vuoden puolelle. 

Lääkäri kävi myös läpi sädehoidon haittavaikutuksia. Sädehoidon välittömät sivuoireet eivät ole lainkaan niin pahoja kuin sytostaattihoidossa, mutta mun on myönnettävä, että lievästi järkytyin sädehoidon mahdollisten pitkäaikaishaittojen määrästä. Mua sädetetään välikarsinaan, jolloin esimerkiksi keuhkot ja rinnat altistuvat pakostakin säteilylle ja siksi keuhko- ja rintasyövän riskit kasvavat. Jotenkin tuntuu älyttömältä, että syöpähoito on itsessään riski jollekin toiselle syövälle. Pitkäaikaishaitoista todennäköisin on kuitenkin kilpirauhasen vajaatoiminta, joka on onneksi helposti hoidettavissa. 

Tänään olin TT-kuvauksissa, joissa määritettiin mun tarkka sädetysalue. Kuvauksen jälkeen mulle tatuoitiin sädetyspisteet, yks rintojen väliin ja sen lisäksi molempiin kylkiin. Mä en aluks ollut noista tatskoista kovinkaan innoissani, mutta ei ne onneksi näy kovin kauas. Toisaalta olin muutenkin ajatellut ottavani jonkun tatuoinnin muistoksi hoidoista ja niistä selviämisestä, joten tässähän se nyt tuli kaupan päälle.

SKÅL!

Jos mun maksa-arvot ois kohdillaan, niin kohottaisin itselleni nyt skumppamaljan. Mun biopsiasta ei nimittäin löytynyt aktiivista lymfoomaa! En ollut odottanut kuulevani mitään tuloksia ennen perjantaita, mutta oon tosi onnellinen, ettei mun tarvinnut elää tämän kauemmin epätietoisuudessa. Olo on tietenkin helpottunut, sillä aikamoista jännitysnäytelmää tässä on viime viikot eletty. Viimeistään nyt on kuitenkin selvää, ettei syövällä ole tässä taistelussa enää mitään mahiksia.

Seuraavaksi jatketaan sädehoitoihin, joiden avulla hankkiudutaan eroon jäännöstuumorista. Sädehoidoilla myös varmistetaan, ettei elimistöön jää kuitenkin lymyämään sytostaattihoidosta selviytyneitä aktiivisia syöpäsoluja, jotka lisääntyessään aiheuttaisivat taudin uusiutumisen. Sädehoitojen aloittamisen ajankohdasta en vielä tiedä, mutta ensi viikolle mulle on varattu aika infuusioportin poistoon, sädehoitolääkärille ja suunnittelukuvaukseen, joten eiköhän se hoitojenkin aikataulu tässä pikkuhiljaa selkeydy. Ihanaa, kun asiat menevät taas hoitojen kannalta eteenpäin.

Nyt kun tulevaisuus näyttää syövän suhteen valoisalta, voin taas alkaa suunnittelemaan tarkemmin hoitojen jälkeistä elämää. Vuodenvaihteen jälkeen edessä on Aallon maisteriohjelmien haut ja kohta tulee ajankohtaiseksi myös kämpän etsiminen Mikkelistä (babat, saa vinkata), sillä näillä näkymin pääsisin alkuvuodesta taas jatkamaan kandiopintojani. Opiskelun lisäksi toivoisin pääseväni kevään aikana käymään myös jollakin ulkomaanmatkalla, sillä viime aikoina matkustelu on ollut melko mahdotonta.

Meillä kotipuolessa tyydyttiin tänään Pommaciin (pikkuveli tosin joi kaljaa skumppalasista), mutta mikäli joku haluaa pikkulauantaita viettäessään nostaa puolestani astetta päihdyttävämmän maljan, on se enemmän kuin suotavaa. SKÅL!

Biopsia No. 2

Viime viikon yllättävän PET-löydöksen takia multa otettiin eilen uusi koepala eli biopsia. Kasvain oli vähän hankalassa paikassa mun rintalastan alla, joten biopsia otettiin tällä kertaa kyljen kautta tähystämällä. Mut myös nukutettiin ensimmäistä kertaa, mikä oli ihan mielenkiintoinen kokemus. Multa tais mennä taju kankaalle jo kipulääkkeestä, jota sain suoneen ennen varsinaista nukutusainetta ja seuraavaksi avasinkin silmäni jo heräämössä.

Toimenpiteen jälkeen jouduin pysyttelemään vuoteessa loppupäivän, sillä olin kiinni ties missä seurantalaitteissa. Tosin kylki on ollut biopsian jälkeen niin kipeä, ettei liikkuminen kauheasti edes houkutellut. Ilta meni kuitenkin nopeasti kipulääkkeiden sekä ainejärjestöni Probban hallitusvaalien live streamin parissa.

Sairaalasta kotiuduin tänään iltapäivällä, mutta biopsian tuloksista en vielä tiedä. Tulokset tietysti jännittävät, mutta enemmän ahdistusta aiheuttaa niiden odottaminen. Kirurgin mukaan tuloksissa saattaa kestää useampikin viikko, mikä kyllä ottaa aika pahasti päähän. Soittelin tänään kuitenkin omalle onkologilleni, joka lupasi joka tapauksessa antaa väliaikatietoja ensi perjantaina. Toivottavasti tuolloin ollaan tulosten suhteen edes vähän viisaampia.

Vaikka PET-tulokset olivatkin monella tapaa pettymys, ankeamman viime perjantaista tekivät uutiset Pariisin terrori-iskuista. Siinä missä syöpä on epäoikeudenmukainen, on terrori-isku vielä julmempi uhreilleen. Syöpään sairastuneelle sentään annetaan mahdollisuus taistella vastaan. Siksi en halua lannistua, vaikka ikäviä uutisia kuulisinkin. Taistelu ei vielä ole kohdallani ohi, mutta heinäkuun lähtötilanteesta olen kulkenut jo pitkän matkan kohti parantumista. Siinäkin on jo aihetta hymyyn.

Perjantai 13.

Tää on taas niitä päiviä, kun tekis mieli näyttää maailmankaikkeudelle keskisormea. Mä olin tiistaina jälleen PET-kuvauksissa ja tänään mun lääkäri soitti sen tuloksista. Tulokset ei kuitenkaan ollut ihan niin hyvät kuin olin odottanut. 

Tuumorin pinta-ala ei oo kasvanut, mutta PET-kuvan perusteella syöpäsolujen aktiivisuus on lisääntynyt. Siksi sädehoitoja ei voidakaan aloittaa nyt vaan musta täytyy ensin ottaa uus koepala tilanteen varmistamiseksi. Kyseessä voi olla harhalöydös, mutta pahimmassa tapauksessa syöpä on lähtenyt uudestaan aktivoitumaan, mikä tarkoittaisi uusia sytostaattihoitoja.

Viime viikolla olin myös kurkkulääkärillä ja mun toinen äänihuuli todettiin osittain halvaantuneeksi. Hermo on ilmeisesti vaurioitunut hoidoista, mutta se voi palautua itsestään. Muussa tapauksessa ääntä voidaan yrittää kohentaa hoitojen jälkeen ääniterapian avulla, mutta toistaiseksi asialle ei voida tehdä mitään.

Jäi ehkä vähän lyhyeksi tää kirjoitus, mutta oikeastaan mulla ei edes ole kauheasti sanottavaa. Mä tiedän, että selviin tästä kyllä, oli koepalan vastaus sitten mikä tahansa. Lähinnä vaan vituttaa jatkuva odottaminen ja epätietoisuus. Tähän asti oli näyttänyt jo niin lupaavalta, että olisin hyvinkin kuvitellut palaavani kouluun vuodenvaihteen jälkeen. Nyt en sitten tiedä.